sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Lähdön tunnelmaa

Kahden päivän lumimyrskyn ja islantilaisten rakastamien riemunkirjavien juhlavalojen seurauksena tunnelma on varsin jouluinen. Valitettavasti vain suurin osa kämppämme lämpöpattereista on hajonnut. Makuuhuone pysyy vielä mukavan lämpimänä, mutta keittiöön mennessä pitää vetää päälle toinenkin villapaita. Yksi kämppiksistä joutuu lämmittämään huoneensa hiustenkuivaajalla. Onneksi sähkö on ilmaista.

Kaksi opiskelukaveria teki paluumuuton, tavoitteenaan kirjoittaa gradunsa valmiiksi Ísafjörðurin rauhassa. Perjantaina yksi viimeisistä tähän asti tiiviisti täällä pysytelleistä lähti takaisin Kanadaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu yhä vahvemmin siltä että ohi on.

Gradun 1. version deadline on 12. päivä. Uskallan lopulta sanoa ääneet että ehdin valmiiksi siihen mennessä. Ihan niin kattavaa tutkimusta en saa aikaiseksi kuin oli tarkoitus, mutta eiköhän tällä valmistu.

Myönnän häpeäkseni luovuttaneeni 350-projektin suhteen. Tässä kuitenkin muutama kuva viime viikkojen varrelta.

Rannikkovartioston alus kävi esittäytymässä




Käytiin totta kai kiertokäynnillä
En väitä ymmärtäväni mitään moottoreista, mutta saatan saada lieviä kiksejä mittareista ja noista käännettävistä jutuista. Sitä paitsi oli se Rolls Royce.
Kiitospäivänuotio
Nyypiöitä tulilla

maanantai 17. lokakuuta 2011

Myrskyn keskeltä

Tunnustan, Islanti-rintamalla on ollut viimeaikoina varsin hiljaista. Tekosyyksi kerrottakoon etten ole ollut maassa. Olin viisi viikkoa Suomessa, yhden ystävän häissä, toisen ensi-illassa, ja muutenkin tapaamassa perhettä ja vanhoja tuttuja.

Lensin Helsinki-Vantaalta Reyjavíkiin keskiviikkona. Illalla pääsin näkemään kohti kotia suuntaavaa israelilaisystävää, ja käymään muutamalla keikallakin. Kaupungissa kun alkoi Reykjavík Airwaves -festivaali, joka kesti eiliseen. Lippuja meillä ei ollut, mutta käytiin kuuntelemassa muutamaa off-venue -esiintyjää.

Ajatuksenani oli lentää torstaina iltapäivällä kotiin, mutta Ísassa oli niin huono sää ettei kone päässyt lentämään, sain siis toisenkin festari-illan samaan hintaan (+ hostellimaksu). Perjantaiaamuna pääsin lopulta kotiin, ja sen jälkeen tänne ei olekaan sitten koneita laskeutunut. Festareilla koko viikonlopun olleet joutuvat liftaamaan kotiin, eikä kanadalainen kurssikaverini päässyt kotiin äitinsä kuolinvuoteelle. Tervetuloa Islannin syksyyn osa 2.

Uudet opiskelijatkin ovat jo kotiutuneet. Muutamalla pohjois-Amerikkalaisella on tosin ollut ongelmia maassa-asumislupien kanssa, ja yksi joutui lähtemään "perhetilanteen" vuoksi. Meidän ullakollamme ilmeisesti asuu joku, koska siellä on jonkun omaisuutta, mutta kukaan ei myönnä nähneensä kyseistä henkilöä.

Ehkä tästä gradustakin joskus valmista tulee.

tiistai 30. elokuuta 2011

Uuteen syksyyn.

Viikko takaperin tuli täyteen vuosi Islantiin muutosta. Mitä sitä onkaan taas tapahtunut kaikelle ajalle?

Uusi kouluvuosi alkaa maanantaina. Meidän taloutemme koostuu tällä hetkellä kolmesta vanhasta opiskelijasta, yhdestä poikaystävästä ja kahdesta uudesta opiskelijasta. Vielä olisi tilaa yhdelle, saa nähdä tuleeko.

Gradunteko on välitilassa. Kirjallisuuskatsaus kattaa jo neljätoista julkaisua ja kahdeksantoista sivua, mutta kyselytuloksiakaan ei ole vielä analysoitavaksi. Valmistuminen jouluun mennessä lienee turhan optimistinen ajatus. Jospa tammikuussa.

Pari viikkoa takaperin tein viiden päivän visiitin tutkimuskohteeseen, tekemään omakohtaista arviota alueen 'villeydestä'. Viimeisestä päivästä tulkin sitten varsin villi, kun meidät pohjoisen rannan leirintäalueelle leiriytyneet evakuoitiin etelään, koska pohjoispuolella aallokko oli liian kova turistipaatin tulla meitä hakemaan. Kävelimme sitten kaikkine tavaroinemme neljä-viisi tuntia raesateessa, ylittäen koskiksi paisuneita puroja tilanteen salliessa kahlaten, ja tilanteen pakottaessa henkemme kaupalla yli hyppien.  Tulinpa jälleen kerran todenneeksi, että minusta tuskin on extreme-urheilijaksi. Päästyämme läpimärkinä ja lopen uupuneina lopulta laivaan, ei onnistumisen riemu ollut suoranaisesti päälimmäinen tunnetilani.

Alla muutama kuva todistaakseni että kyllä siellä aurinkokin paistoi.










Edessä odottaa myös muutaman viikon Suomen-visiitti. Elän toivossa että ehdin saada turistien kyselylomakkeet takaisin siihen mennessä, helpottaisi elämää huomattavasti. Kesäasukkaiden ja työntekijöiden haastattelu hoituukin sitten internetitse.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kesänviettoa ja Islannin terveydenhuollon ihmeitä.

Pahoittelen pitkäksi venynyttä kirjoitustaukoa. Kaikenlaista on ehtinyt kuukauden aikana, mm. saada vieraita kotimaasta ja käydä itsekin Suomessa. Graduntekokin alkaa hiljalleen päästä kunnolla vauhtiin. Lisäksi eilen oli Beer Pongin Islanninmestaruuskisat, ja tänään ja huomenna suopotkupallon EM. Edellisessä oli alle kymmenen osallistujaa ja voittajat löytyivät lopulta allekirjoittaneen kämppiksistä (melkein sukua...). Suofutiksessa onkin sitten nelisenkymmentä joukkuetta, ja omat taisivat pudota jo alkusarjoissa.

Minun Suomessa ollessani eräs kanadalaisistamme joutui testaamaan paikallista terveydenhuoltoa vähän ikävällä tavalla, hän kun väänsi polvensa sijoiltaan frisbeetä pelatessaan. Kiukkuiset opiskelukaverit kertoivat jälkeenpäin, kuinka apua haettaessa (sairaalaan oli tapahtumapaikalta n. 150 metriä) lääkärin ensimmäinen kysymys oli ollut: "Onko se joku jonka minä tunnen?" Tämän jälkeen kyseinen tohtori oli käynyt hakemassa parkkipaikalta autonsa, ajanut sillä tien yli parisenkymmentä metriä lähemmälle parkkipaikalle ja laahustanut sieltä rauhalliseen tahtiin katsomaan tuskissaan makaavaa potilasta. Seuraavan 45 minuutin ajan potilasta sitten tuijoteltiin kädet taskuissa, kunnes jostakin ilmestyi mystinen toinen mies, joka laittoi mitään sanomatta nivelen takaisin paikoilleen ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tämän jälkeen saatiin potilas sitten jo sisätiloihinkin hoitoon. Kipulääkettä ei ollut saatavilla ennen kuin sairaalassa, koska "ei mulla ole tässä kuin morfiinia." Röntgenkuvat otettiin seuraavana päivänä, kun potilas palasi omatoimisesti takaisin sairaalalle niitä pyytämään.

Jatkossa pyrimme siis pysyttelemään suurinpiirtein terveinä. Alla muutama kuva korvauksena kertomatta jääneistä tarinoista.

Suomalaisten ystäviemme kanssa kävimme kesäkuun lopulla seitsemän tunnin vaelluksella. Sää oli varsin vaikuttava.

Lunni Látrabjarkin lintukallioilla. Yllättävän pieniä olivat ne, vain hiukan puistopulua suurempia.

Yksityiskohta Isafjordurin Slutwalkilta heinäkuun 23. päivä.

Paikallisen pelastuslaitoksen harjoitukset satamassa pari pävää sitten.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Muutoksia

Kertovat että tämä kesäkuu on ollut sään puolesta Islannin huonoin miesmuistiin. En ole yllättynyt. Lämpötila on ollut suunnilleen sama maalis-huhtikuusta alkaen, ja aina silloin tällöin on sadellut lunta. Nyt ollaan saatu pari päivää nauttia ihan oikeasta auringonpaisteesta, ja pihallakin on pärjännyt ilman villapipoa.

Suurimmalta osalta meistä ovat kurssit päättyneet. Ne muutamat jotka eivät osallistuneet tammikuun ekologiakurssille käyvät vielä vapaaehtoista turismikurssia ja muutamat lähtevät kuun vaihteessa Husavíkiin merinisäkäskurssille. Me muut yritämme vähitellen keskittyä graduihimme.

Ne jotka eivät tee graduaan Islannissa, lähtevät yksi kerrallaan kotiin. Joka viikonloppu on pidetty läksiäisiä, ja meidän opiskelijakämppämme muuttuvat yhä autiommiksi. Tuntuu oudolta kun tutut naamat eivät tule enää vastaan keittiön ovella.

Oma graduprojektini keskittyy läheiseen luonnonsuojelualueeseen, ja viime viikolla tein puistonvartijaporukan kanssa ensimmäisen tutustumismatkani pääkallonpaikalle. Veimme retkeilijöiden tarvitsemia varusteita paikan päälle ja laitoimme leiripaikkoja kuntoon. Sää oli vielä masentavampi kuin Ísafjörðurissa. Alueen valtiaat, naalit, kävivät kuitenkin tervehtimässä.


Lähiviikkoina tieteentekoni ei valitettavasti tule olemaan yhtä kiehtovaa. Ennen heinäkuun alun Suomen-visiittiäni tulen istumaan tiiviisti kiinni tietokoneessa tekemässä kirjallisuuskatsausta ja suunnittelemassa kyselykaavakkeita tuleville uhreilleni. Toivottavasti välillä pääsee nauttimaan auringostakin.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Tuli tuhkasta jälleen II

Ei tullut Katlaa, tuli Grimsvötn. Me olemme turvallisesti ja tylsästi toisella puolella saarta, mutta lähteeni Reykjavíkissa kertoo että siellä näkyvyys on nollassa ja silmiä kirvelee ulkona ollessa. Erinnäisiä ihmisiä, muun muassa tällä viikolla alkavan kurssin opettaja, on jumissa erinnäisillä lentokentillä keski-Euroopassa.

Tosiasiassa purkaus tullee olemaan kansainvälisiltä vaikutuksiltaan suhteellisen pieni, ja Keflavikissakin odotetaan lentoliikenteen käynnistyvän tänä iltana. Ulkomaalaisen median vaahtoaminen herättää täällä lähinnä huvittuneisuutta (samoin kuin se että purkauksen alku osui täsmälleen samalle kellonlyömälle jolla kajahtanut amerikkalaispastori oli ennustanut maailmanlopun alkavan). Suomalaisten iltapäivälehtienkin siteeraamalle IceNewsille kirjoittava englantilaisystäväni on ilmeisesti elänyt muutaman viime päivän lähinnä näppäimistöönsä liimattuna.

Sillä aikaa kun Kirkjubæjarklaustur (ja nyttemmin ilmeisesti myös Reykjavík) hukkuvat tuhkaan, Ísafjörðurissa kahlataan lumessa. Jokseenkin ankeaa näin toukokuun loppupuolella, ja epätavallista Islanninkin mittakaavassa. Oma henkilökohtainen tappioni asiaan liittyen on etten pääse tutulle lammasfarmille auttamaan karitsoinnissa, kun tiet eivät ole ajokunnossa. Olen hivenen katkera.

Tutkimussuunnitelma hyväksytty. Kolmen viikon päästä kun viimeinen kurssi päättyy, pitänee ruveta vähitellen tositoimiin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Euroviisuja ja läheneviä läksiäisiä

Islantilaiset saattavat hyvinkin olla pallonpuoliskon suurimpia Euroviisufaneja. Tieto Islannin pääsystä finaaliin löysi tiensä jopa tavallisesti hyvin asiallisen program directorimme (saa ehdottaa kunnollista suomennosta) sähköposteihin. Ja eilen oli sitten tietysti finaalibileitä ympäri kaupunkia. Meiläkin oli omat, kera kansainvälisten nyyttäreiden ja arvostelukaavakkeiden.



Itsehän taiteilin elämäni ensimmäiset karjalanpiirakat. Lopputulos muistutti lähinnä tuskallisen kuoleman kokeneita merimakkaroita, mutta maku oli ilmeisesti ainakin kelvollinen.
Luonnollisesti asiaan kuului myös juomapeli, jossa juotiin mm. tuulikoneille, valkoisille vaatteille ja euroviisumodulaatiolle, sekä pisteidenlaskun aikana kukin itselleen arvotulle maalle. Azerbaidžan ja Ruotsi voivat loppuillasta hieman huonosti.

Meillä alkavat kurssit käydä vähiin. Ensimmäinen koko vuoden opiskellut lähtee viikon kuluttua kun tämä kurssi päättyy, ja siitä eteenpäin kesä onkin pelkkiä jäähyväisiä. Minulla itsellänikin alkaa ensimmäistä kertaa olla sellainen olo että Suomeen paluu ei olisi katastrofi, mutta näillä tiedoilla tulen olemaan täällä tammikuulle. Ensimmäinen kotimaanvisiitti odottanee heinäkuussa. Syksystä tuleekin sitten mielenkiintoinen, kun keskimäärin kerran kuussa olisi Erittäin Hyvä Syy käydä Suomessa.

Kanadalaisprofessori Coastal and Marine Conservation -kurssilta on lupautunut graduohjaajakseni, ja yliopiston tuomio tutkimussuunnitelmastani pitäisi tipahtaa sähköpostiin päivänä minä hyvänsä. Enää ei tarvitsisi kuin löytää joku paikka mistä näkee tämäniltaisen Suomi-Ruotsi -jääkiekkofinaalin.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Pääsiäinen islantilaisittain - kuvien kera

Päivän pääuutiset: Osama Bin Laden on tapettu ja Hornstrandirissa, tulevalla tutkimusalueellani ja vain puolentoista vuonon päässä täältä, on nähty jääkarhu. En tiedä kummasta olen kiinnostuneempi, annettakoon se anteeksi pikkukyläytyneelle tutkijalle.

Palataan kuitenkin menneisiin viikkoihin. Pääsiäinen on täällä toinen vuoden kahdesta kohokohdasta, kertovat paikalliset. En ole ihan varma mikä se toinen on, mutta veikkaan vuodenvaihdetta.


Pääsiäisviikko on täällä myös Skíðavikan, hiihtoviikko. Ohjelmassa oli tänä vuonna - ja ymmärtääkseni vuosittain - hiihtotapahtumia, paikallisten taidenäyttelyitä ja musiikkia. Viikonloppu huipentui niinikään vuosittaisiin Aldrei fór ég suður -musiikkifestareihin (nimi tarkoittaa vapaasti käännettynä "Ja etelään en mene"). Keskimäärin koko kaupungin asukaskunta + saman verran turisteja pakkautui kahdeksi sateiseksi illaksi vanhaan teollisuusrakennukseen kuuntelemaan varsin monipuolista artistitarjontaa, joka kerääntyi tänne ympäri saaren. Kuultiin poppia, rokkia, teknoa, jazzia ja heviä. Kuulin muun muassa ensimmäistä kertaa elämässäni örinäheviä naisvokalistilla. Mielenkiintoinen kokemus.

Keikkojen jälkeen yritettiin jatkaa illanviettoa, mutta kaupunki oli niin täynnä turisteja että ainoiseen kolmeen vaihtoehtoiseen baariin ei ihan tosissaan mahtunut sisälle.

Sellainenkin ihme täällä nähtiin pääsiäisviikonlopun aikana kuin perheenjäseniä ja sukulaisia. On aina mielenkiintoista nähdä mistä täällä kaikki keskenään samassa kuplassa elävät ihmiset tulevat. Joidenkin kohdalla havainnot ovat sitten enemmän yllättäviä kuin toisten.

Festareiden jälkeisen viikon, joka meillä oli myös vapaata, lähes kaikki viettivät matkustellen, perheidensä kanssa tai ilman. Monet kiersivät Islantia, osa lähti hakemaan lämpöä Englannista, Espanjasta tai Pohjois-Amerikasta. Me teimme neljän päivän kierroksen Reykjavíkiin ja lähiseuduille, bongailemaan Islannin tunnetuimpia turistinähtävyyksiä. Kiersimme "Golden Circlen", joka kattaa Þingvellirin luonnonpuiston (joka on Islannin ainoa UNESCOn maailmanperintökohde), Gullfossin vesiputouksen ja Haukadalurin geysir-laakson (klikkaa kuvia nähdäksesi täysikokoiset).

Þingvellir


Strokkur ottaa vauhtia


Gullfoss


Käytiin myös Blue Lagoonin kylpylässä, vakaana aikomuksenamme rentoutua ja lämmitellä geotermaalisissa lähteissä. Valitettavasti koko päivän satoi kaatamalla rakeita, ja tuuli oli niin kova että se sekoitti veden, sillä seurauksella että lämpötila oli suunnilleen sama kuin suomalaisessa järvessä ennen juhannusta. Kirkkaasti mielenkiintoisin kylpyläkokemukseni.

Viimeisenä päivänä käytiin vielä Hallgrímskirkjanin tornissa ottamassa näköalakuvia Reykjavíkista. Yritin myös etsiä itselleni farkkuja, mutta täkäläiset naiset pukeutuvat vain legginseihin ja pitkiin paitoihin. Ei siis löytynyt.

Reykjavík auringossa


Tänään on sitten palattu taas arkeen kahden viikon lomailun jälkeen. Kurssit alkavat, ja gradun tutkimussuunnitelman deadline on keskiyöllä. Parin viikon päästä pitäisi tulla siitä tuomio, katsellaan miten käy.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Dioksiinia, julkkiksia, vaelluksia ja valokuvia

Kirjoittelin muistaakseni jo joskus syksyllä kotivuonomme perällä kaasuttelevasta jätteenpolttolaitoksesta, joka vei meiltä viimeisenkin uskon siihen että Islanti olisi jotenkin vihreä maa. Kyseinen konstruktio on nyt viimeinkin suljettu lopullisesti, kun sen vieressä sijaitsevan maatilan lehmien maidosta löytyi dioksiineja reippahasti yli minkään suositusarvojen. Huhut kertovat että jätteenkäsittelyjärjestelmä menee nyt kerralla uusiksi: Kaikki kierrätetään ja ylimääräisistä roskapusseista tulee lisämaksu. Kaikki voittavat, paitsi viljelijä, jonka koko karja menee todennäköisesti syömäkelvottomana teuraaksi, eikä kukaan tiedä kuinka kauan menee ennen kuin maa on taas viljelykelpoista.

Jeremy Irons (!!!) oli kuulemma viikonloppuna/alkuviikosta täällä tekemässä BBC:lle dokumenttia aiheesta. Valitettavasti onnistuin itse olemaan juuri silloin road tripillä poikaystävän ja kolmen hullun norjalaisen kanssa. Oli meillä hauskaa sielläkin, vaelleltiin t-paidat päällä lumen peittämillä vuorilla, auteltiin hevosenomistajien kahvilassa Þingeyrissä ja ihailtiin edellä mainittujen kuusiviikkoista vauvaa.


Jeremy Ironsin tiimoilta kuulin myös, että Viggo Mortensen käy täällä aina silloin tällöin, ja Mick Jaggerkin on bongattu kylältä. Kysyn vaan että miksei yliopisto käytä näitä faktoja mainonnassaan? Olisin tullut tukka vielä pidemmällä putkella.

Poikaystävä listattiin tänään paikalliseen baari-ravintolaan kiireapulaiseksi, ensimmäistä keikkaa odotellessa. Tarkoittanee sitä ettei lähdetäkään pääsiäislomalla Islannin-kiertoajelulle, niin kuin etukäteen suunniteltiin. Huomattavasti taloudellisempi vaihtoehto tämä.

Koira-adoptioprojekti lopulta otti ja kariutui. Tämän hetkinen omistaja löysi Reykjavíkista uuden tyttöystävän, joka kuulemma "rakastaa koiria". Ei auta kuin toivoa että tyttö myös ymmärtää koirista jotain. Onpa Píla ainakin kerran elämässään pesty ja sen kynnet leikattu.

Aloitin viikko sitten 365-valokuvaprojektin. Yksi valokuva joka päivä vuoden ajan. Saattaa kertoa jotain elämästäni täällä, mitä blogi ei kerro. Tai sitten ei.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Pienempiä ja isompia tapahtumia

Poikaystävä tuli tänne lauantaina. Katsotaan onko Ísafjörðurissa työtä saatavilla ulkomaalaiselle, pystyykö jäämään pidemmäksi aikaa vai pitääkö vain loman ja lähtee sitten takaisin. Toivomme edellistä.

Kurssin aiheena meriliikennöinti. Aavistuksen kuivaa, mutta hyvää vaihtelua kun näkökulma on vaihteeksi taloudellisempi, ekologian sijaan. Ja opettaja on hyvä. Esseenkirjoitus vain etenee hiukan nihkeästi, kun aihe ei ole niin oma.

Graduaihe alkaa vähitellen tarkentua. Paikallisesta suojelualueesta olisi tarkoitus tehdä kansainvälisen IUCN-luokituksen mukaan 1b, Designated Wilderness Area / Erämaa-alue, ja tarkoitus olisi tutkia miten sen vaikuttaa alueen käyttöön. Enää ei puutu kuin tutkimusmetodi.

Japanin maanjärjistys ja ydinvoimalakatastrofi ovat täälläkin ykköspuheenaiheena. Osalla on yhteyksiä maahan, yhden vanhemmat asuvat Kalifornian rannikolla tsunamivaara-alueella. Itse olen stalkannut pari vuotta sitten Japanissa tapaamani Tokiolaisen Facebook-profiilia ja todennut japanilaisen asenteen olevan jokseenkin pysäyttävä. Järistystä seuranneet pari päivää Tokiossa ilmeisesti tehtiin töitä kotona, ja heti kun junat kulkivat palattiin toimistolle ympäripyöreisiin työpäiviin, huolimatta siitä että sähköä ja elintarvikkeita on saatavilla vain vaivoin, ja ydinvoimala hengittää niskaan.

Tiiviissä kyläyhteisössä on puolensa. Kaverin koiranpentu raapaisi torstaina omistajalleen haavan sarveiskalvoon, juuri kun tämän poikaystävä oli lähtenyt viikonlopuksi konferenssiin pääkaupunkiin. Kyseinen vamma on ilmeisen tuskallinen ja varsin invalidisoiva, mutta naapurit tekivät potilaalle ruokaa ja käyttivät lääkärissä, ja me kävimme kaupassa, pidimme seuraa ja jonotimme kilpaa lenkittämään koiraa.

Koirista puheenollen, selvitän parhaillaan mahdollisuutta adoptoida täkäläisen kaverin kämppiksen koira. Kyseessä on nelivuotias bordercolliesekoitusnarttu, jota omistaja ei ulkoiluta eikä muutenkaan kummemmin huolehdi, joten kämppäkaverit ovat painostaneet hänet antamaan sen pois. Prosessi on kuitenkin vielä hyvin vaiheessa, palataan siihen kun tiedän enemmän.

Täällä ei vieläkään ole tylsää.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Peri-islantilaisia kokemuksia


Toissaviikon sunnuntaina pääsin lopultakin issikan selkään, kun muutama postaus taaksepäin mainittu belgialainen tarjosi meille vuononkierroksen hevosillaan.

Meiniki hevosten suhteen on täällä hivenen erilaista kuin Suomessa. Meidän ratsastusretkemme alkoi sillä että paimennettiin riittävä määrä hevosia tarhasta talliin (“Uskokaa minua, se on helpompaa näin,” huolimatta siitä että hevoset livistivät kolmesti). Sen jälkeen etsittiin kullekin suunnilleen sopivankokoiset varusteet, ja lähdettiin pihalle.

Islanninhevonen on laji sinänsä. Vaikka kaikki kyseisen paikan hevoset ovat hyvätapaisia ja luotettavia, on niissä jotain astetta villimpää kuin manner-eurooppalaisissa lajitovereissaan. Minun oma ratsuni, jonka nimeä en muista saati osaisi kirjoittaa, mutta jonka lempinimi oli Traktori, ei olisi millään suostunut kiertämään kehää tallipihassa muita ratsukoita odotellessamme, mutta joka toimi kuin ihmisen mieli kun lopulta päästiin kunnolla liikkeelle.

Teimme siis vajaan kahden tunnin lenkin aurinkoisessa talvi-illassa. Koettiin passit ja töltit, ja “Traktori” pääsi todistamaan minulle olevansa lempinimensä ansainnut, kun ratsastettiin alas jyrkälle, kivikkoiselle rannalle, jossa minua olisi hirvittänyt liikkua kävellenkin. Ratsuni valloitti sydämeni näyttämällä meille kaikille turvallisen tien läpi pahimpienkin paikkojen. Ja välissä päästeltiin maantietä niin paljon kuin hevoset vain halusivat juosta (ja nehän halusivat!).


Viime viikonloppuna lähdettiin kahdentoista hengen porukalla muutaman vuonon päähän Reykjanesiin, jossa hotelli tarjosi kohtuuhintaan Þorrablót-viikonlopun. Þorrablót on nimi alkuvuoden kuukaudelle vanhan islantilaisen kalenterin mukaan, ja Þorrablót-juhlaan kuuluu toinen toistaan eksoottisempien perinneruokien syöminen. Listalta löytyi mm. lampaannaaman puolikkaita (käytännössä pelkkää rasvaa, silmämuna mukaanlukien), hapatettuja pässinkiveksiä (suhteellisen vastenmielistä) ja hapatettua valaanrasvaa (erittäin vastenmielistä). Tulipahan koettua paikallista kulttuuria. Syömisen ohessa lilluimme hotellin valtavassa kuumavesialtaassa, teimme kävelyjä kauniissa talvi-ilmassa ja tanssimme huonon livebändin tahtiin hotellin kellarissa. Paluumatkalla käytiin vielä lämmittelemässä luonnon kuumavesialtaassa Heydalurissa (käytännön vinkki: jos kaksi maastoautoa pääsee ojan yli vain nelivedon avulla, ei kannata olettaa että vanha kaupunki-Daewoo pääsee siitä yli ollenkaan).

Nyt pitäisi sitten opiskella meriluonnonsuojelualueita. Ei haittaa ollenkaan, sillä suunnittelen kirjoittavani graduni aiheesta.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kelailua, oleilua ja opiskelua.

Pahoittelut päivitysvälin venähtämisestä. Opiskelusta on vuodenvaihteen jälkeen tullut ihan oikeasti intensiivistä. Viimeisenä pakollisena käyty ekologia oli hyvä kurssi ja hyvällä tavalla työläs, ja ensimmäiset valinnaiset jatkuvat toivottavasti samalla tyylillä.

Ennen kuin unohdan, niin tähän väliin Kela-neuvo. Suomi katkaisee sosiaaliturvan kaikilta jotka muuttavat maasta yli puoleksi vuodeksi. Islannin sosiaaliturvaan pääsee normaalisti kuuden kuukauden maassa asumisen jälkeen. Pohjoismaalaisen on kuitenkin mahdollista päästä kohdemaan sosiaaliturvan piiriin heti, kunhan lähtömaasta toimitetaan kohdemaahan E104-lomake. Tätä ei kuitenkaan lue missään, eikä kukaan osaa siitä kertoa. Meidän tapauksessamme molempien maiden sosiaalivirkailijat olivat asian suhteen aivan hukassa ("Ei näistä sosiaaliturvasopimuksista kukaan mitään tajua." -Kelan täti), kunnes lopulta useamman kuukauden selvittelyn jälkeen jostakin löytyi henkilö, joka osasi kertoa meille miten tätä oikein ajetaan. Emme siis jääneet sosiaaliturvattomiksi, vaikka hetken aikaa sitä pelkäsimme.

Joululoman aikainen ero tuntuu lähentäneen ihmisiä. Kenties todella tajusimme kuinka paljon olemme alkaneet toisistamme pitää. Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet hyvin sosiaalisia, ja nyt kun ryhmä jakautuu valinnaiskurssien vuoksi kahtia, yritämme jatkaa samalla mallilla. Muutaman kaverin kanssa olemme löytäneet uimahallin kuumavesialtaan, jossa tulee rypistyttyä useampana iltana viikossa.

Islanti hullaantui täysin miesten käsipallon MM-kisoista. Valitettavasti kotijoukkueen tie ei kantanut loppuotteluihin asti, mutta vietimme muutaman varsin hauskan illan katsoen matseja pubissa. Kävi ilmi että englantilainen urheiluhullu on aina englantilainen urheiluhullu, vaikka asuisikin Islannissa ja katsoisi käsipalloa jalkapallon sijaan. Kukaan ei kuitenkaan heittäytynyt huligaaniksi.

Ensimmäisellä viikolla päästiin harjoittamaan rakentavaa murtovarkautta, kun Punaisen Talon naapurissa asuva opiskelukaveri lukitsi itsensä ulos. Onneksi kämppiksensä, joka ei tullut ensimmäiselle kurssille, oli jättänyt tuuletusikkunansa auki. Eräs murtovarasjengin jäsenistä on taiwanilaisille sukujuurilleen uskollisena sekä pieni että ketterä, joten onnistuimme punnertamaan hänet ikkunan kautta sisälle, ja ovi saatiin auki rikkomatta paikkoja.

Islannin talvisää on uskomattoman ailahteleva. Välillä hirveät lumikinokset, seuraavana päivänä täysi kevät ja vettä sataa. Tällä hetkellä on valitetttavasti jälkimmäinen tilanne. Tuuli on kova melkeinpä jatkuvasti, lentokoneet lentävät vain satunnaisesti. Onneksi en ole hetkeen lähdössä mihinkään.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Olen ollut pitkään poissa kotoa / enkä tahdo osallistua keskusteluun

Kotiinpaluu oli hämmentävä kokemus. Vaikken ollut tämän kauempaa ollut poissa, ensimmäiset päivät tunsin olevani vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympäröimänä. Poikaystävä-parka joutui tästä kärsimään, kun en päässyt lainkaan samalle aaltopituudelle ympäristöni kanssa. Ensimmäisen viikon aikana tunne kuitenkin vähitellen haihtui, ja pääsin joulufiilikseen.

Joulu meni mukavan perinteiseen tyyliin. Jouluaattona Tärkeät Ihmiset olivat vielä tarpeettomasti hajallaan, mutta joulupäivänä saatiin sisko, siskonmies ja allekirjoittaneen poikaystäväkin saman pöydän ääreen. Joulunjuhlinnan ohella lomalla tuli pidettyä parit oikein hyvät bileet, ja muutenkin tavattua kaivattuja kavereita.

Matkustelu ei sitten tälläkään kertaa mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Lennolla Reykjavikista Helsinki-Vantaalle onnistuin tekemään matkustajan pahimman kardinaalimokan, eli hukkaamaan passini. Kävin sitten tekemässä siitä hälytyksen poliisiasemalle, ja viikkoa myöhemmin, kun olin jo tilaamaisillani uutta passia, se ilmoitettiin löytyneeksi. Löytötavaratoimisto ilmoitti lähettäneensä passin poliisin määräyksestä Helsingin poliisille, joka toimittaisi sen minulle.

Viikon verran odoteltuani, kun Islantiin paluuseen oli enää pari päivää, soittelin taas poliisille kyselläkseni missä passi kuppaa. Vastaus oli perussisällöltään muotoa "hae ite". Eipä siinä sitten muuta voinut kuin hypätä poikaystävän kanssa autoon ja karauttaa Helsinkiin. Onneksi päästiin samalla reissulla tervehtimään vanhaa kaveria Riihimäellä.

Helsinki-Ísafjörður-väli meni tälläkin kertaa sössimiseksi, vaikka tällä kertaa syy ei ollut yksinomaan minun. Muiden piikkiin meni se, että lentäessäni uudenvuodenpäivänä Helsingistä Kööpenhaminan kautta Reykjavikiin, matkalaukkuni katosi jonnekin matkalle. Tähän mennessä siitä ei ole kuulunut, joten alan menettää toivoni sen suhteen että se olisi jäänyt Tanskaan, ja epäillä että se on lähetetty jonnekin Kiribatille. Toivottavasti se kuitenkin jostakin löytyy, siellä kun on piilolinssejä, lääkkeitä ja muuta sekä olennaista että rahanarvoista tavaraa, sekä joululahjoja ja muita tunnearvoltaan tärkeitä esineitä, jotka HALUAN TAKAISIN.

Olin jo joskus aikaisemmin merkinnyt kalenteriini, koska tämän päivän lento lähti Reykjavikista Isaan. Onneksi tarkistin asian koneelle tallennetusta lentolipusta aamukahvilla istuessani, koska olinkin merkinnyt kalenteriin koneen saapumisajan Isaan. Siinä vaiheessa minulla olisi ollut vielä ihan hyvin aikaa kävellä terminaalille, mutta Google Mapsin kartta ja ohjeet johtivatkin minut harhaan. Löysin itseni vielä pienemmän lentoyhtiön vielä pienemmältä terminaalilta lentokentän toiselta puolelta noin 20 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Onneksi minimalistisen terminaalin ihmiset tilasivat minulle taksin, ja ehdin kuin ehdinkin omalle lennolleni - hikisenä ja jokseenkin kiukkuisena. Samalla lennolla tuli kolme opiskelukaveria, jotka nauroivat myötätuntoisina avautuessani vastoinkäymisistäni.

Nyt olen siis onnellisesti kotona, joskin vailla reilua 21 kiloa matkatavaroita. Elämälle välttämättömiä tarvikkeita minulla kuitenkin onneksi on ihan riittävästi. Opiskelukaverit palailevat vähän kerrallaan, lukuunottamatta niitä jotka saivat vapautuksen vuoden ensimmäiseltä kurssilta aiempien biologianopintojen ansiosta. Huominen on vielä vapaa, tiistaina palataan yliopistolle. Elämä palautuuu taas totuttuihin uomiinsa.

ETA: Matkalaukku selvisi kotiin seuraavana päivänä, ehjänä ja kaikkine sisältöineen.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Vähän ennen joulua

Viimeinen kurssi oli minulle tähänastisista vaikein. Yhteiskuntatieteistä hypättiin yhtäkkiä luonnontieteisiin, ja yhtäkkiä piti latoa numeroita Exeliin ja laskea vuoroveden aallonpituuksia. En ollut kuitenkaan ainoa eksyksissä oleva, ja matemaattisesti lahjakkaammat opastivat meitä kärsivällisesti, niin että kaikki tehtävät saatiin palautettua ajallaan.

Kurssin jälkimmäisen puoliskon opettaja oli vähintäänkin mielenkiintoinen tuttavuus. Keski-ikäinen walesilaisherrasmiesprofessori, joka viikonlopun juhlissa päätyi tanssimaan huonekaluilla naispuolisten opiskelijoidensa kanssa. Täysin viatonta ja sivustakatsojille huomattavan viihdyttävää. Näin meillä.

Lauantaina vietin viimeisen kokonaisen päiväni Isassa ennen joululomaa, ja täysin sattumalta siitä tuli minulle Hyvin Islantilainen Päivä. Islantilaisuus alkoi heti aamusta, jolloin pääsimme hevospaimeneen. Yhdessä lähilaaksojen pikkukylistä asuu nimittäin belgialais-tanskalainen pariskunta, joka avaa tänä jouluna kyläänsä belgialaisen kahvilan ja virittelee turistiratsastustoimintaa. Eräs viime vuoden opiskelijoista oli tutustunut heihin, ja tutustutti sitten muutaman asiasta kiinnostuneen meikäläisenkin, allekirjoittanut mukaan luettuna.

Pariskunnalla on tällä hetkellä neljä hevosta, jotka viettivät syyskauden laitumella parinkymmenen muun paikallisen hevosen kanssa. Lauantaina lähdettiin sitten keräämään tätä laumaa kotiin. Joillekin meistä tuli pienenä yllätyksenä se, että hevosia ei voi paimentaa aivan samoin kuin lampaita, ja 25 hevosta aiheuttikin meille melkein yhtä paljon päänvaivaa kuin kaksisataa lammasta. Lopulta ne saatiin kuitenkin ajettua tielle ja oikeaan suuntaan, ja loppupaimennus hoidettiin pääasiassa autoilla. Kun hevoset oli saatu talliin, istuimme vielä hetken aikaa pariskunnan kotona kahvilan yläkerrassa kahvilla ja juttelemassa. Ihmiset ottivat asiakseen kertoa iltapäivän seitsemännellä kuulla raskaana olevalle emännälle kaikkein pelottavimmat kuulemansa synnytystarinat.

Illalla osallistuin sitten suureelliseen joulubuffettiin paikallisessa ravintolassa. Vakibaarimme omistaja, minua vuoden vanhempi tyttö, ja hänen paras ystävänsä joka tällä hetkellä seurustelee kalifornialaisen kämppikseni kanssa, kutsuivat minut kanssaan ja lupasin että he saisivat vaatettaa ja ehostaa minut iltaa varten. Ehostusprojekti aloitettiin jo torstaina, jolloin sain uuden värin ja leikkauksen hiuksiini. Kun lauantaina pääsin kotiin hevospaimenesta, jouduin sitten totaalisen vaate- meikki- ja hiuspyörityksen uhriksi. Valmistuttuani en ollut tunnistaa kuvaani peilistä, mutta kieltämättä lopputulos oli esteettisesti varsin miellyttävä. Itse buffetti oli aivan valtaisan hyvä, ja sen päätyttyä bileet jatkuivat samaisessa paikassa ja buffettiin osallistumattomat ja siinä työskennelleetkin liittyivät seuraan. Sain niin paljon kehuja uudesta ulkomuodostani että selkärangan pituus kasvoi ainakin kaksi senttiä (“Saat mut toivomaan että olisin lesbo!”). Illan päätteeksi/aamun aloitukseksi päädyttiin vielä meille viimeisille oluille. Itse tosin kaaduin sänkyyn heti toivotettuani tärkeimmille ihmisille hyvät joulut.

Olen ehkä jo saarnannut liikaa yhteen postaukseen, mutta siltä varalta että tätä blogia eksyy joskus lukemaan joku joka harkitsee samaan ohjelmaan osallistumista/islantiin muuttamista/muuta vastaavaa, ajattelin raapustella kasaan jonkinlaisen tiivistelmän ensimmäisestä lukukaudesta. Yritetään pitää asiallisen mittaisena.

Koulusta

Opiskelupaikkana University Centre of the Westfjords on aivan ihana. Se on pieni ja intiimi, ja tunnelma on lähes kodinomainen. Yhtäkään henkilökunnan jäsentä ei ole vielä tullut vastaan, joka ei tekisi kaikkeaan auttaakseen apua anelevia opiskelijoita.

Me olemme vasta kolmas vuosikurssi, ja tuore koneisto tietysti yskähtelee vielä jonkin verran. Meillä tämä on näkynyt selkeimmin siinä että aikataulut eivät ihan toimi. Yksi kurssi käytänössä kaatui siihen että opettaja ei ehtinyt olla paikalla kuin viikon - kaikki toki läpäisivät, mutta tuskin kukaan mitään oppi.

Noin muuten opetuksen taso on täysin verrattavissa kokemuksiini suomalaisesta yliopistosta. Koen että tähän mennessä olen saanut täältä suunnilleen sen mitä tulin hakemaankin - olkoonkin että odotukseni olivat jokseenkin avoimia.

Ihmisistä
Lyhyesti sanottuna: Useimmat Ísassa tapaamani ihmiset ovat aivan loistavia persoonia. Kanssaopiskelijoista useimmat ovat hyvin vihertäviä ja kevyesti hipahtavia, ja olemme käyneet lukuisia maailmanparannuskeskusteluja sekä luokkahuoneessa että baaritiskillä. Meitä on myös sen verran moneen junaan, että mitä ikinä sitä keksiikään tehdä, joku samanmielinen löytyy lähes poikkeuksetta seuraksi. Erityismaininnan ansaitsee eräs viimevuotisista opiskelijoista, viidettä vuottaan Islannissa asuva britti, jonka seurassa olen viettänyt monet Islannissaoloaikani parhaat illat. Tässä on ihminen, jonka kanssa toivon pysyväni ystävänä myös pitkälle tulevaisuuteen.

Paikallisiinkin on vähitellen päässyt tutustumaan. Edellä tuli puhuttua baarinpitäjästä kavereineen, kuoron naiset ovat mahtavuutta, ja ihmiset joiden eläimiä olemme käyneet paimentamassa ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, riippumatta siitä kuinka hyödyllisiä/asiantuntevia olemme olleet. Viimevuoden opiskelijat neuvoivat meitä tänne tullessamme hankkimaan tuttavuuksia myös yliopiston ulkopuolelta ja oikeassa olivat. Tuntuu hyvältä kun on siteitä myös paikallisiin ja kaupunkiin itseensä.

Kaupungista
Minä olen pikkukaupunki-ihminen. Minulle riittää oikein hyvin kaksi ruokakauppaa, kaksi baaria ja noin kolme ravintolaa. Ja pikkukaupunkien sarjassa Ísafjörður on eliittiä. Kokoisekseen kaupungiksi siellä on hämmästyttävän paljon toimintaa, ja kaikki tarpeellinen on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä. Tästä seuraa sekin että mitään ei oikeastaan tarvitse suunnitella etukäteen, mikä sopii minulle oikein hyvin. Jos haluan koulun jälkeen ruokakauppaan, uimaan tai illalla baariin, pääsen sinne noin kolmessa minuutissa. Ja matkalla voin käydä hakemassa seuraa teoriassa ja käytännössä naapurissa asuvista opiskelukavereista.

Tietysti pikkukaupungissa on pikkukaupungin huonot puolet. Ihmisiä ei voi vältellä vaikka haluaisikin, ja kokoisekseen kaupungiksi Isasta löytyy tarpeettoman paljon kännihäiriköitä. Jostain syystä olen humalaisten myöhäiskeski-ikäisten setien ykkössuosikki. Onneksi pikkukaupungissa on myös melkein aina tuttuja herrasmiehiä tulemassa hätiin.

Ei pidä unohtaman myöskään ympäristöä. Melkein mihin tahansa katsoo, näkyy kauneutta, ja kiipeämään kutsuvat kukkulat ovat vain hiukan kauempana kuin lähin baari. Olen aina sanonut että ihmisen ikkunasta pitäisi näkyä joko vuoret tai meri, ja nyt näen vuoret ikkunasta ja meren parvekkeelta.

Asunnosta
Vinkki: Jos arvostat pitkiä yöunia etkä halua joutua pitämään huoneesi ovea lukossa joka toinen yö, älä muuta/anna kämppistesi muuttaa taloasi kylän yleiseksi jatkopaikaksi. Jos näin kuitenkin käy, ota ilo irti tilanteesta ja lisää olutta. ísafjörðurilaiset poliisitkin ovat ihan mukavia: Jos melutaso nousee niin korkealle että naapurit valittavat, he käyvät kohteliaasti huomauttamassa asiasta ja poistuvat sen jälkeen paikalta.

Totta puhuen, Punainen Talo on puutteellisia kylmäsäilytystiloja ja äänieristystä lukuunottamatta erinomaisen mainio asunto. Sängyt ovat mukavia ja patteritkin saa niin kovalle että veto ikkunoista ei haittaa. Ei suositella perheellisille/pariskunnille, mutta sitäkin enemmän sinkkuopiskelijoille (ja etäparisuhteellisille), jotka eivät ole liian tarkkoja yöunistaan. Lisäpisteitä jos osaat itse korjata pesukoneen, tiivistää ikkunat ja avata tukkeutuvat viemärit.

Harrastuksista
Neljäntuhannen ihmisen kyläksi Isassa on harrastusmahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Omien ja kanssaopiskelijoiden kokemusten perusteella siellä voi laulaa, soittaa yhtä jos toista soitinta, pelata kaikenlaisia palloja, joogata, kutoa, käydä salilla, hiihtää, lasketella, surffata ja uida. Ja mahdollisesti yhtä sun toista muutakin mikä ei minulle ole vielä selvinnyt. Ja ehdottomasti kannattaa harrastaa. Paitsi että sitä kautta saa yhteyksiä paikallisiin, ihminen tarvitsee muutakin tekemistä kuin opiskelun. Varsinkin esseenkirjoitusviikoilla.

Kyllä, olen rakastunut tähän maahan. Samoin kuin tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin. Tulkaa ja kokeilkaa.

Hyvää joulua kaikille!
- Vilma

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kuorolaulantaa islantilaisittain

Ennen kuin yliopistossa alkoivat opinnot, istuin viikon islanninkielen tehokurssilla. Kurssin päätösillallisella kävi ilmi että ääntämyksen opettajanamme toiminut nainen oli myös kuoronjohtaja. Keskustelun seurauksena minä ja latvialainen opiskelukaveri kipitimme sitten seuraavalla viikolla Kvennakór Ísafjarðarin harjoituksiin.

Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.

Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.

Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Rajoja kokeilemassa

Tullessani Islantiin päätin lopettaa pumpulissa elämisen, ja kokeilla uusia ja jännittäviä juttuja. Kun sitten kuulin täällä pidettävästä laitesukelluskurssista, ilmoittauduin suoraa päätä. Kokemus oli hyvinkin mielenkiintoinen ja opettava, mutta jossakin määrin eri tavalla kuin odotin.

Kurssi aloitettiin itseopiskelulla kera oppikirjan ja hyvin amerikkalaistyylisen opetusvideon. (“Sukeltajana sinulla on hauskempaa kuin muilla, ja tapaat isotissisiä tyttöjä bikineissä. Näin kiinnität tankin kelluntaliiviin.”) Varsinainen kurssi oli tarkoitus pitää loppuviikosta viime viikolla, mutta viikonlopuksi luvattiin huonoa säätä, joten sukelluksia jouduttiin aikaistamaan. Tämä teki hyvinkin pahaa joidenkin esseenkirjoitusaikatauluille.

Ensimmäiseksi pidettin teoriatunti, jolla käytiin läpi tärkeimmät säännöt (‘älä ikinä pidätä hengitystä, tai keuhkosi räjähtävät’) ja testattiin olimmeko oppineet teorian riittävän hyvin. Kurssille osallistui viisi meikäläistä ja yksi paikallinen. Päätoiminen opettajamme oli varsin mainio persoona, Reykjavikissa asuva ja työskentelevä irlantilainen meriarkeologi, jota opin viikon aikana arvostamaan hyvinkin paljon. Näimme teoriatunnilla myös eeppisiä valokuvia ja videon Reykjavikissa olevasta jäätikköjärvestä, jonka sanotaan olevan yksi maailman parhaista sukelluskohteista.

Uima-allasharjoitussessio oli tarkoitus pitää tiistaina, mutta paikalliseen uimahalliin päästyämme kävi ilmi että siellä olivat hukanneet kurssin ajanvarauksen (mikään ei kuulosta niin mainiolta kuin turhautunut irlantilainen). Saimme sitten uuden ajanvarauksen torstaiaamuksi.

Uima-altaalla oli hauskaa. Kokeiltiin laitteistoa ja harjoiteltiin juttuja joita tehdä jos jokin menee pieleen, alkaen veden tyhjentämisestä maskista ja päättyen ilman tarjoamiseen kaverille, jonka tankki tyhjenee kesken sukeltamisen. Veden alla hengittäminen ensimmäistä kertaa oli varsin unohtumaton kokemus. Ja minulle piilolinssienkäyttäjänä myös veden alla näkeminen. Kävi kuitenkin ilmi että minä en osaa hengittää vetämättä vettä nenään, joten maskintyhjennysharjoitus vaati hiukan ylimääräistä treeniä ennen kuin sujui hyväksyttävästi. Lopputreeneistä tankeista alkoi loppua ilma, joten jouduimme kierrättämään niitä keskenämme. Tämä johti harjoituksen venähtämiseen, ja loppuajan jouduimme jakamaan altaan koululaisluokan kanssa. Lapsilla oli luvattoman hauskaa meitä seuratessaan.

Uima-allassession jälkeen olin ratketa innosta ja valmis syöksymään mereen saman tien. Koska lauantaiksi oli luvattu myrskyä, sovittiin vuonosukellukset perjantaiksi ja sunnuntaiksi. Jostakin syystä ahtaanpaikankammoni, inhoni kylmää vettä kohtaan ja geneerinen kuolemanpelko palasivat kuitenkin kaikki yhtäaikaa kesälomalta torstai-iltana, ja perjantaiaamuna heräsin varmana siitä että kuolen.

Ensimmäiset merisukellukset eivät siis menneet putkeen. Pelkkä sukeltelu sujui kyllä, ihailin innoissani merisiilejä ja -tähtiä kirkkaassa vedessä. Jääkylmän (n. +6°C) veden kohmettamana, minimalistisessa näkyvyydessä ja tuskallisen tietoisena siitä että vapaasti saatavilla oleva ilma oli metrien päässä yläpuolellani, unohdin autuaasti yksinkertaisimmatkin asiat mitä altaalla oli harjoiteltu. Lopulta tulin lähetetyksi rannalle lämmittelemään.

Loppukurssista ei jäänyt paljoa kirjoitettavaa kotiin. Perjantain session jälkeen vielä keskusteltiin vetäjän kanssa ja sovittiin että kokeilisin vielä sunnuntaina välttämättömimpiä harjoituksia, ja yrittäisin saada lisenssin ohjaajan valvonnassa sukeltamiseen (kun kurssin tarkoituksena oli saada lisenssi itsenäiseen sukeltamiseen avovedessä). Sunnuntaina heräsin kuitenkin lievästi flunssaisena, ja heitin sovinnolla hanskat tiskiin. Lauantain myrsky oli mennyt ohi, mutta sää oli edelleen hyytävän kylmä, eikä veteen meno olisi voinut houkutella vähempää. Lähdin kuitenkin mukaan kurssin viimeisille sukelluksille, kuunteluoppilaaksi ja auttamaan kamojen kanssa.

Jäin siis lopulta ilman minkäänlaista lisenssiä. Se mitä sain aikaan - läpäisty teoriakoe ja allassessio - ovat voimassa vuoden, joten minulla olisi vielä mahdollisuus jatkaa kurssia. Tällä hetkellä en ole kuitenkaan varma että minusta on siihen, ainakaan Islannissa. Lämpimämmässä vedessä saattaisi onnistuakin, mutta tuskin löydän sellaista seuraavan vuoden aikana.

Kokemus oli kuitenkin ainutlaatuinen, ja sinänsä sen arvoinen. Jos en oppinutkaan sukeltamaan, opin taas jotakin uutta itsestäni. Kun saman viikon aikana sekä joutuu valovuosien päähän omalta mukavuusalueeltaan että epäonnistuu jossakin tämän kokoluokan (ja hintaluokan) projektissa, siinä on jonkin verran sulattelemista. Jouduin myös toteamaan että minusta ei ehkä tule extreme-urheilijaa vaikka kuinka haluaisin. Olen kuitenkin päässyt hengittämään veden alla, katsomaan meritähteä silmiin (jos sillä olisi ollut sellaiset) ja kokeillut rajojani, mikä kuuleman mukaan on jotakin mitä ihmisen pitäisi tehdä aina silloin tällöin. Olen viime vuosien aikana liikkunut sen verran paljon roolipelaajien parissa, että olen oppinut arvostamaan asioita sen mukaan kuinka paljon niistä saa kokemuspisteitä. Tämän viikon pisteillä uskoisin nousseeni jo seuraavalle levelille elämässä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Viikonloppuaktivismia ja opiskeluongelmia

Viikonloppuna oli kanadalaisten Kiitospäivä. Kerättiin siis lauantaina nyyttikestit kokoon ja vietettiin pitkän kaavan illallinen. Mukana olivat suurin osa kurssin kanadalaisista, muutama amerikkalaisvahvistus, yksi emämaa Englannin edustaja, ja minä kaiketikin sitten edustamassa suomalaissiirtolaisia.

Sunnuntai oli tunnetusti 10.10.10. Suositun hääpäivän ja muun vastaavan ohella se oli myös kansainvälinen "työtalkoot hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi" -päivä. Eräs viime vuoden opiskelijoista on kunnon aktivistihippi (mitä suurimmalla rakkaudella), ja hän organisoi meistä alkusyksyn mittaan työryhmän järjestämään aktiviteettia kyseiselle päivämäärälle Islantiinkin. Ennen sunnuntaita tehtiin sitten pari vierailua lähikouluihin ja kerättiin roskia vuonon rannoilta. Sunnuntain päätapahtuma oli “torikokous”, jossa oli lapsille askartelua ja pelejä ja aikuisille infoa ja keskustelutilaisuus muutaman kaupungin poliitikon kanssa. Itapäivällä paikallinen elokuvateatteri pyöritti maksutta islantilaisen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen seurasi lyhyt kysymys-vastaussessio elokuvan tuottajan kanssa. Illalla oli paikallisessa baarissa nyyttäri-illallinen, jossa tosin suurin osa osallistujista oli meikäläisiä.

Näin järjestävän tahon näkökulmasta päivä oli hyvä. Sää suosi, kävijöitä riitti ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Värväsimme mukaan myös Reykjavikin ja Selfossin, joissa järjestettiin vastaavia tapahtumia, ja kaikissa kolmessa kaupungissa kerättiin hallitukselle lähetettävä addressi päästöjen vähentämiseksi. Eihän se käytännössä mitään tule muuttamaan, mutta tulipahan tehtyä. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli siis hyvin onnistunut. Kuvia kiinnostuneille nähtävillä täällä.

Opiskelupuolella tunnelma ei tällä hetkellä ole ihan yhtä tyytyväinen. Karu totuus on, että kurssien organisointi ei tällä hetkellä oikein toimi. Tarkoituksena on että yksi kurssi kestää aina kolme viikkoa. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäisen kurssin opettaja kykeni olemaan Islannissa kaksi viikkoa, seuraavat kaksi yhden, eikä tulevasta ole mitään tietoa. Tämä tietysti tekee opetuksesta jossakin määrin tehotonta. Osa opiskelijoista on myös pettyneitä siihen että oikeastaan kaikessa lähdetään liikkeelle perusteista, koska monilla meistä - allekirjoittanut mukaan lukien - ei ole minkäänlaista asiaanliittyvää pohjakoulutusta.

Minä itse en valita kovin suureen ääneen. Yksi viikko opetusta kellon ympäri ja sen jälkeen kaksi viikkoa esseenkirjoitusta kellon ympäri on tietysti kaukana ideaalitilanteesta, mutta kävi täällä miten kävi, tulen joka tapauksessa palaamaan kotiin kera paljon hyödyllisemmän pahvin kuin mitä olisin saanut Jyväskylästä. Tarkoituksena on joka tapauksessa keskustella tilanteesta asiallisesti yliopiston johdon kanssa, katsellaan mitä tästä seuraa.

-Vilma

lauantai 2. lokakuuta 2010

Alan vähitellen tottua...

- Siihen että amerikkalaiset/kanadalaiset kysyvät aina nähdessä “mitä kuuluu”, ja minä vastaan “hyvää, entä itsellesi”, yrittämättäkään keksiä mitään omaperäistä.
- Siihen että miespuolinen brittituttu puhuttelee minua täysin luontevasti nimellä ‘darling’, vaikka olemme tunteneet noin kaksi viikkoa ja hän on itse miehiin päin.
- Siihen että kylppärissä on hyytävää, koska kämppikset pitävät sielläkin ikkunaa auki 24/7.
- Siihen että lattiat ovat hiekan ja pölyn peitossa, koska meillä ei ole imuria ja osa kämppiksistä pyörii sisälläkin kengät jalassa.
- Siihen että ihmiset koskettavat minua puhuessaan. Ja joskus vaikkeivät puhuisikaan.
- Siihen ettei minulla ole televisiota, puhelinta eikä kuivauskaappia.
- Siihen että kadulla pyörivät kissat juoksevat kilpaa silitettäviksi eivätkä pakoon.
- Siihen että ajattelen englanniksi.
- Siihen etten osaa ajatella englanniksi muuten kuin liikuttamalla samalla huuliani.
- Siihen että aamulla yliopistolle mennessä tuuli vie jalat alta, ja kotiin palatessa on niin kuuma että on pakko ottaa takki pois.
- Siihen että olen ‘ulkomaalainen’ - täällä, vaikka Islannissa ollaankin, se tarkoittaa pääasiassa ei-englanninkielistä.
- Siihen että kaduilla haisee kala.
- Siihen että voin istua kaksin kaljalla nelivitosen miehen kanssa ja se on ihan normaalia.
- Siihen että pyykinpesukone kuulostaa hiukkaskiihdyttimeltä*.
- Siihen että tiedän miten päin neulepuikkoja pidetään kädessä.
- Siihen että kämppis naapurihuoneessa soittaa haitaria niin että ikkunat helisevät.
- Siihen että perjantaisinkin on luentoja.
- Siihen että torstai on pubi-ilta.
- Siihen että Yhdysvalloista ei sovi puhua pahaa täysin estottomasti. Sikäläisille tulee paha mieli.
- Siihen että tämä paikka on täynnä asioita joihin en todennäköisesti/toivottavasti totu ikinä: maisemat, revontulet, ihmiset ympäri maailmaa ja niiden toinen toistaan kummallisemmat elämäntarinat, sekä monet, monet muut asiat. Eläköön elämä.


*Ei tosin enää. Se kun otti ja hajosi eilen.

maanantai 20. syyskuuta 2010

CMM Esittää: Ninjalampaan Kosto ja Kadonneen Professorin Metsästys

Ensimmäinen kurssi onnellisesti takana. Seuraavana vuorossa "Society and Natural Resources", vähän siis sosiologisempaa otetta, eli minäkin saatan pysyä mukana.

Noin tunnin ajomatkan päässä täältä (teillä joilla on ajettava hyvin hitaasti) on vuorien ja meren välissä suurehko laakso, jossa on aikanaan asunut viitisenkymmentä ihmistä. Tätä nykyä siellä kuitenkin asuu vakituisesti vain yksi nainen, tämän kaksitoistavuotias poika ja kaksisataa lammasta. Ilmeisesti yliopiston johtaja tuntee kyseisen naisen jo pidemmältä ajalta, ja tavaksi on tullut että CMM-opiskelijat käyvät porukalla auttamassa lampaiden hoidossa silloin kun tarvetta on.

Viime viikonloppuna oli sitten se hetki, kun lampaat piti kerätä kokoon laaksosta ja kukkuloilta karitsoiden erottelua varten. Sinne matkasimme siis, sekä uudet opiskelijat että vanhoista ne jotka vielä Islannissa vaikuttavat. Lisäksi paikalle saapui muutamia edellämainittujen puoliskoita, pari paikallista lammasfarmaria ja naisen aikuinen tytär perheineen.

Voin sanoa, että lampaiden paimennus on huomattavan rankkaa puuhaa. Laakson maasto ei ollut mitenkään optimaalista. Suurin osa siitä oli erittäin epätasaista, ja niin korkean heinän peitossa että oli mahdotonta tietää putoaisiko seuraavalla askeleella säärenmitan verran alemmas, vai joutuisiko kenties ponnistamaan ylöspäin. Ja muutaman metrin välein oli oja, parhaimmillaan niin syvä että ensin piti kiivetä törmää alas, sitten hypätä varsinaisen veden yli (tai hätätapauksessa kahlata) ja sitten kiivetä vastapäistä törmää ylös. Kaikki tämä piti tehdä niin että pysyi samassa linjassa muiden kanssa, jotka liikkuivat kukin omanlaisessaan maastossa. Jotkut suossa, jotkut korkealla irtokivien peittämillä kukkulanrinteillä. Ja sama edestakaisin aina kun lampaat onnistuivat karkaamaan linjan läpi takaisin päin.

Lauantai-iltapäivällä hätisteltiin ensimmäisiä lampaita lampolaan, kun eräs uuhi päätti esitellä ninjakykyjään. Ryhmän muut lampaat olivat suhteellisen kiltisti menossa ovelle päin, mutta tämä kyseinen yksilö teki täyskäännöksen, hyppäsi takanaan seisovien tyttöjen kasvojen korkeudelle ja potkaisi villisti kaikilla jaloillaan eri suuntiin. Tytöt tietysti väistivät, ja lammas kirmasi takaisin niitylle josta se oli haettava takaisin. Mikä oli huomattavan vaikeaa, kun kaikki nauroivat hysteerisesti.

Päivätyön jälkeen kaikki olivat kuolemanväsyneitä, mutta sittenkin päädyttiin istumaan pihaan pystytetyllä leirinuotiolla ja juomaan viiniä seuraavan vuorokauden puolelle. Taas puhuttiin EU:sta, valaanpyynnistä ja muista elämää suuremmista asioista. Jollain ilveellä päästiin kuitenkin taas sunnuntaiaamuna ylös jatkamaan ravaamista.

Sunnuntaina keräiltiin viimeiset lampaat hankalimmista paikoista ja eroteltiin teuraaksi lähteviä karitsoja muusta laumasta. Asiaan kuului muutamia varsin vaikuttavia lampaantaklausliikkeitä, myös opiskelijoilta. Meillä oli koko viikonlopun apunamme myös yksi lammaskoira, jonka tyylipuhdas työskentely herätti kaksijalkaisissa työtovereissa laajaa ihailua.

Kun päivätyö oli tehty, herättiin siihen ikävään tosiasiaan että yliopiston johtaja (mahtava tyyppi ja erittäin suosittu) oli nähty viimeksi joskus päivemmällä, kukkulan korkeimmalla kohdalla erittäin vaikeassa maastossa. Kyseisen ihmisen tiedetään mielellään harhailevan yksinään kukkuloille, mutta tällä kertaa hän ei ollut ilmoittanut kenellekään mitään, ja Länsivuonojen syksyssä pimeä tulee nopeasti. Lisäksi hän ei ole suoranaisesti maailman käytännöllisin ihminen.

Kaksi ihmistä lähti välittömästi autoilla ajelemaan laakson läpi kulkevaa tietä ja tähyilemään kiikareilla kukkulanrinteitä. He palasivat kuitenkin tyhjin käsin. Yksi paimennusporukan jäsenistä on paikallisen pelastustiimin vapaaehtoinen, ja hän päätti yrittää vielä kerran, jonka jälkeen kutsuttaisiin viranomaiset hätiin. Pakattiin siis yksi jeeppi täyteen ihmisiä - allekirjoittanut mukaan lukien - ja lähdettiin uudestaan. Onneksi ei kovin usein joudu kokemaan niin haudanvakavaa tunnelmaa kuin silloin, kun jeeppi kaartoi tilan pihasta odottamaan jääneiden tuijottaessa synkkinä perään.

Emme ehtineet kiikaroida kovinkaan kauaa, kun eräs paimennukseen osallistunut isäntä ajeli tietä pitkin vastaan etsinnän kohde kyydissään. Kävi ilmi että arvoisa johtajamme oli kukkuloilla kiipeillessään nähnyt alhaalle jätetyn auton, jota oli luullut omakseen, ja lähtenyt hakemaan sitä. Me kun olimme edellisenä iltana jättäneet hänen autonsa kauemmas joen varteen. Kuultuaan että olimme viittä vaille hälyttäneet etsintäpartion, hän oli ensin hyvin hämmästynyt, sen jälkeen hyvin nolo.

Palasimme farmille, jossa koettiin helpottuneita ja lievästi moittivia jälleennäkemisiä, jonka jälkeen pakkailtiin tavarat autoihin ja lähdettiin paluumatkalle kohti Isafjorduria. Loppuiltaan kuului syvää väsymystä ja ankaraa pyykkäystä. Tänään uuden kurssin aloitusluennolla on nähty lihassärkyisiä ja savulta tuoksuvia ihmisiä.

Seuraavaa farmimatkaa odotellessa,

-Vilma

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Lisää kuvia

Koska kuvien lätkiminen blogiin tekstin sekaan on vaivalloista ja hidastaa sivujen latautumista, laitoin Flickriin samat kuvat jotka löytyvät Facebookista. Toisin sanoen, epäsäännöllisesti päivittyvä kuvakollaasi löytyy allaolevasta linkistä.

http://www.flickr.com/photos/53960165@N07/sets/72157624836236827/

-Vilma