Lähdön tunnelmaa

Kahden päivän lumimyrskyn ja islantilaisten rakastamien riemunkirjavien juhlavalojen seurauksena tunnelma on varsin jouluinen. Valitettavasti vain suurin osa kämppämme lämpöpattereista on hajonnut. Makuuhuone pysyy vielä mukavan lämpimänä, mutta keittiöön mennessä pitää vetää päälle toinenkin villapaita. Yksi kämppiksistä joutuu lämmittämään huoneensa hiustenkuivaajalla. Onneksi sähkö on ilmaista.

Kaksi opiskelukaveria teki paluumuuton, tavoitteenaan kirjoittaa gradunsa valmiiksi Ísafjörðurin rauhassa. Perjantaina yksi viimeisistä tähän asti tiiviisti täällä pysytelleistä lähti takaisin Kanadaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu yhä vahvemmin siltä että ohi on.

Gradun 1. version deadline on 12. päivä. Uskallan lopulta sanoa ääneet että ehdin valmiiksi siihen mennessä. Ihan niin kattavaa tutkimusta en saa aikaiseksi kuin oli tarkoitus, mutta eiköhän tällä valmistu.

Myönnän häpeäkseni luovuttaneeni 350-projektin suhteen. Tässä kuitenkin muutama kuva viime viikkojen varrelta.

Rannikkovartioston alus kävi esittäytymässä

Käytiin totta kai kiertokäynnillä

En väitä ymmärtäväni mitään moottoreista, mutta saatan saada lieviä kiksejä mittareista ja noista käännettävistä jutuista. Sitä paitsi oli se Rolls Royce.

Kiitospäivänuotio

Nyypiöitä tulilla

Myrskyn keskeltä

Tunnustan, Islanti-rintamalla on ollut viimeaikoina varsin hiljaista. Tekosyyksi kerrottakoon etten ole ollut maassa. Olin viisi viikkoa Suomessa, yhden ystävän häissä, toisen ensi-illassa, ja muutenkin tapaamassa perhettä ja vanhoja tuttuja.

Lensin Helsinki-Vantaalta Reyjavíkiin keskiviikkona. Illalla pääsin näkemään kohti kotia suuntaavaa israelilaisystävää, ja käymään muutamalla keikallakin. Kaupungissa kun alkoi Reykjavík Airwaves -festivaali, joka kesti eiliseen. Lippuja meillä ei ollut, mutta käytiin kuuntelemassa muutamaa off-venue -esiintyjää.

Ajatuksenani oli lentää torstaina iltapäivällä kotiin, mutta Ísassa oli niin huono sää ettei kone päässyt lentämään, sain siis toisenkin festari-illan samaan hintaan (+ hostellimaksu). Perjantaiaamuna pääsin lopulta kotiin, ja sen jälkeen tänne ei olekaan sitten koneita laskeutunut. Festareilla koko viikonlopun olleet joutuvat liftaamaan kotiin, eikä kanadalainen kurssikaverini päässyt kotiin äitinsä kuolinvuoteelle. Tervetuloa Islannin syksyyn osa 2.

Uudet opiskelijatkin ovat jo kotiutuneet. Muutamalla pohjois-Amerikkalaisella on tosin ollut ongelmia maassa-asumislupien kanssa, ja yksi joutui lähtemään "perhetilanteen" vuoksi. Meidän ullakollamme ilmeisesti asuu joku, koska siellä on jonkun omaisuutta, mutta kukaan ei myönnä nähneensä kyseistä henkilöä.

Ehkä tästä gradustakin joskus valmista tulee.

Uuteen syksyyn.

Viikko takaperin tuli täyteen vuosi Islantiin muutosta. Mitä sitä onkaan taas tapahtunut kaikelle ajalle?

Uusi kouluvuosi alkaa maanantaina. Meidän taloutemme koostuu tällä hetkellä kolmesta vanhasta opiskelijasta, yhdestä poikaystävästä ja kahdesta uudesta opiskelijasta. Vielä olisi tilaa yhdelle, saa nähdä tuleeko.

Gradunteko on välitilassa. Kirjallisuuskatsaus kattaa jo neljätoista julkaisua ja kahdeksantoista sivua, mutta kyselytuloksiakaan ei ole vielä analysoitavaksi. Valmistuminen jouluun mennessä lienee turhan optimistinen ajatus. Jospa tammikuussa.

Pari viikkoa takaperin tein viiden päivän visiitin tutkimuskohteeseen, tekemään omakohtaista arviota alueen 'villeydestä'. Viimeisestä päivästä tulkin sitten varsin villi, kun meidät pohjoisen rannan leirintäalueelle leiriytyneet evakuoitiin etelään, koska pohjoispuolella aallokko oli liian kova turistipaatin tulla meitä hakemaan. Kävelimme sitten kaikkine tavaroinemme neljä-viisi tuntia raesateessa, ylittäen koskiksi paisuneita puroja tilanteen salliessa kahlaten, ja tilanteen pakottaessa henkemme kaupalla yli hyppien.  Tulinpa jälleen kerran todenneeksi, että minusta tuskin on extreme-urheilijaksi. Päästyämme läpimärkinä ja lopen uupuneina lopulta laivaan, ei onnistumisen riemu ollut suoranaisesti päälimmäinen tunnetilani.

Alla muutama kuva todistaakseni että kyllä siellä aurinkokin paistoi.

Edessä odottaa myös muutaman viikon Suomen-visiitti. Elän toivossa että ehdin saada turistien kyselylomakkeet takaisin siihen mennessä, helpottaisi elämää huomattavasti. Kesäasukkaiden ja työntekijöiden haastattelu hoituukin sitten internetitse.

Kesänviettoa ja Islannin terveydenhuollon ihmeitä.

Pahoittelen pitkäksi venynyttä kirjoitustaukoa. Kaikenlaista on ehtinyt kuukauden aikana, mm. saada vieraita kotimaasta ja käydä itsekin Suomessa. Graduntekokin alkaa hiljalleen päästä kunnolla vauhtiin. Lisäksi eilen oli Beer Pongin Islanninmestaruuskisat, ja tänään ja huomenna suopotkupallon EM. Edellisessä oli alle kymmenen osallistujaa ja voittajat löytyivät lopulta allekirjoittaneen kämppiksistä (melkein sukua...). Suofutiksessa onkin sitten nelisenkymmentä joukkuetta, ja omat taisivat pudota jo alkusarjoissa.

Minun Suomessa ollessani eräs kanadalaisistamme joutui testaamaan paikallista terveydenhuoltoa vähän ikävällä tavalla, hän kun väänsi polvensa sijoiltaan frisbeetä pelatessaan. Kiukkuiset opiskelukaverit kertoivat jälkeenpäin, kuinka apua haettaessa (sairaalaan oli tapahtumapaikalta n. 150 metriä) lääkärin ensimmäinen kysymys oli ollut: "Onko se joku jonka minä tunnen?" Tämän jälkeen kyseinen tohtori oli käynyt hakemassa parkkipaikalta autonsa, ajanut sillä tien yli parisenkymmentä metriä lähemmälle parkkipaikalle ja laahustanut sieltä rauhalliseen tahtiin katsomaan tuskissaan makaavaa potilasta. Seuraavan 45 minuutin ajan potilasta sitten tuijoteltiin kädet taskuissa, kunnes jostakin ilmestyi mystinen toinen mies, joka laittoi mitään sanomatta nivelen takaisin paikoilleen ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tämän jälkeen saatiin potilas sitten jo sisätiloihinkin hoitoon. Kipulääkettä ei ollut saatavilla ennen kuin sairaalassa, koska "ei mulla ole tässä kuin morfiinia." Röntgenkuvat otettiin seuraavana päivänä, kun potilas palasi omatoimisesti takaisin sairaalalle niitä pyytämään.

Jatkossa pyrimme siis pysyttelemään suurinpiirtein terveinä. Alla muutama kuva korvauksena kertomatta jääneistä tarinoista.

Suomalaisten ystäviemme kanssa kävimme kesäkuun lopulla seitsemän tunnin vaelluksella. Sää oli varsin vaikuttava.

Lunni Látrabjarkin lintukallioilla. Yllättävän pieniä olivat ne, vain hiukan puistopulua suurempia.

Yksityiskohta Isafjordurin Slutwalkilta heinäkuun 23. päivä.

Paikallisen pelastuslaitoksen harjoitukset satamassa pari pävää sitten.

Muutoksia

Kertovat että tämä kesäkuu on ollut sään puolesta Islannin huonoin miesmuistiin. En ole yllättynyt. Lämpötila on ollut suunnilleen sama maalis-huhtikuusta alkaen, ja aina silloin tällöin on sadellut lunta. Nyt ollaan saatu pari päivää nauttia ihan oikeasta auringonpaisteesta, ja pihallakin on pärjännyt ilman villapipoa.

Suurimmalta osalta meistä ovat kurssit päättyneet. Ne muutamat jotka eivät osallistuneet tammikuun ekologiakurssille käyvät vielä vapaaehtoista turismikurssia ja muutamat lähtevät kuun vaihteessa Husavíkiin merinisäkäskurssille. Me muut yritämme vähitellen keskittyä graduihimme.

Ne jotka eivät tee graduaan Islannissa, lähtevät yksi kerrallaan kotiin. Joka viikonloppu on pidetty läksiäisiä, ja meidän opiskelijakämppämme muuttuvat yhä autiommiksi. Tuntuu oudolta kun tutut naamat eivät tule enää vastaan keittiön ovella.

Oma graduprojektini keskittyy läheiseen luonnonsuojelualueeseen, ja viime viikolla tein puistonvartijaporukan kanssa ensimmäisen tutustumismatkani pääkallonpaikalle. Veimme retkeilijöiden tarvitsemia varusteita paikan päälle ja laitoimme leiripaikkoja kuntoon. Sää oli vielä masentavampi kuin Ísafjörðurissa. Alueen valtiaat, naalit, kävivät kuitenkin tervehtimässä.

Lähiviikkoina tieteentekoni ei valitettavasti tule olemaan yhtä kiehtovaa. Ennen heinäkuun alun Suomen-visiittiäni tulen istumaan tiiviisti kiinni tietokoneessa tekemässä kirjallisuuskatsausta ja suunnittelemassa kyselykaavakkeita tuleville uhreilleni. Toivottavasti välillä pääsee nauttimaan auringostakin.

Tuli tuhkasta jälleen II

Ei tullut Katlaa, tuli Grimsvötn. Me olemme turvallisesti ja tylsästi toisella puolella saarta, mutta lähteeni Reykjavíkissa kertoo että siellä näkyvyys on nollassa ja silmiä kirvelee ulkona ollessa. Erinnäisiä ihmisiä, muun muassa tällä viikolla alkavan kurssin opettaja, on jumissa erinnäisillä lentokentillä keski-Euroopassa.

Tosiasiassa purkaus tullee olemaan kansainvälisiltä vaikutuksiltaan suhteellisen pieni, ja Keflavikissakin odotetaan lentoliikenteen käynnistyvän tänä iltana. Ulkomaalaisen median vaahtoaminen herättää täällä lähinnä huvittuneisuutta (samoin kuin se että purkauksen alku osui täsmälleen samalle kellonlyömälle jolla kajahtanut amerikkalaispastori oli ennustanut maailmanlopun alkavan). Suomalaisten iltapäivälehtienkin siteeraamalle IceNewsille kirjoittava englantilaisystäväni on ilmeisesti elänyt muutaman viime päivän lähinnä näppäimistöönsä liimattuna.

Sillä aikaa kun Kirkjubæjarklaustur (ja nyttemmin ilmeisesti myös Reykjavík) hukkuvat tuhkaan, Ísafjörðurissa kahlataan lumessa. Jokseenkin ankeaa näin toukokuun loppupuolella, ja epätavallista Islanninkin mittakaavassa. Oma henkilökohtainen tappioni asiaan liittyen on etten pääse tutulle lammasfarmille auttamaan karitsoinnissa, kun tiet eivät ole ajokunnossa. Olen hivenen katkera.

Tutkimussuunnitelma hyväksytty. Kolmen viikon päästä kun viimeinen kurssi päättyy, pitänee ruveta vähitellen tositoimiin.

Euroviisuja ja läheneviä läksiäisiä

Islantilaiset saattavat hyvinkin olla pallonpuoliskon suurimpia Euroviisufaneja. Tieto Islannin pääsystä finaaliin löysi tiensä jopa tavallisesti hyvin asiallisen program directorimme (saa ehdottaa kunnollista suomennosta) sähköposteihin. Ja eilen oli sitten tietysti finaalibileitä ympäri kaupunkia. Meiläkin oli omat, kera kansainvälisten nyyttäreiden ja arvostelukaavakkeiden.

Itsehän taiteilin elämäni ensimmäiset karjalanpiirakat. Lopputulos muistutti lähinnä tuskallisen kuoleman kokeneita merimakkaroita, mutta maku oli ilmeisesti ainakin kelvollinen.
Luonnollisesti asiaan kuului myös juomapeli, jossa juotiin mm. tuulikoneille, valkoisille vaatteille ja euroviisumodulaatiolle, sekä pisteidenlaskun aikana kukin itselleen arvotulle maalle. Azerbaidžan ja Ruotsi voivat loppuillasta hieman huonosti.

Meillä alkavat kurssit käydä vähiin. Ensimmäinen koko vuoden opiskellut lähtee viikon kuluttua kun tämä kurssi päättyy, ja siitä eteenpäin kesä onkin pelkkiä jäähyväisiä. Minulla itsellänikin alkaa ensimmäistä kertaa olla sellainen olo että Suomeen paluu ei olisi katastrofi, mutta näillä tiedoilla tulen olemaan täällä tammikuulle. Ensimmäinen kotimaanvisiitti odottanee heinäkuussa. Syksystä tuleekin sitten mielenkiintoinen, kun keskimäärin kerran kuussa olisi Erittäin Hyvä Syy käydä Suomessa.

Kanadalaisprofessori Coastal and Marine Conservation -kurssilta on lupautunut graduohjaajakseni, ja yliopiston tuomio tutkimussuunnitelmastani pitäisi tipahtaa sähköpostiin päivänä minä hyvänsä. Enää ei tarvitsisi kuin löytää joku paikka mistä näkee tämäniltaisen Suomi-Ruotsi -jääkiekkofinaalin.

Pääsiäinen islantilaisittain - kuvien kera

Päivän pääuutiset: Osama Bin Laden on tapettu ja Hornstrandirissa, tulevalla tutkimusalueellani ja vain puolentoista vuonon päässä täältä, on nähty jääkarhu. En tiedä kummasta olen kiinnostuneempi, annettakoon se anteeksi pikkukyläytyneelle tutkijalle.

Palataan kuitenkin menneisiin viikkoihin. Pääsiäinen on täällä toinen vuoden kahdesta kohokohdasta, kertovat paikalliset. En ole ihan varma mikä se toinen on, mutta veikkaan vuodenvaihdetta.

Pääsiäisviikko on täällä myös Skíðavikan, hiihtoviikko. Ohjelmassa oli tänä vuonna - ja ymmärtääkseni vuosittain - hiihtotapahtumia, paikallisten taidenäyttelyitä ja musiikkia. Viikonloppu huipentui niinikään vuosittaisiin Aldrei fór ég suður -musiikkifestareihin (nimi tarkoittaa vapaasti käännettynä "Ja etelään en mene"). Keskimäärin koko kaupungin asukaskunta + saman verran turisteja pakkautui kahdeksi sateiseksi illaksi vanhaan teollisuusrakennukseen kuuntelemaan varsin monipuolista artistitarjontaa, joka kerääntyi tänne ympäri saaren. Kuultiin poppia, rokkia, teknoa, jazzia ja heviä. Kuulin muun muassa ensimmäistä kertaa elämässäni örinäheviä naisvokalistilla. Mielenkiintoinen kokemus.

Keikkojen jälkeen yritettiin jatkaa illanviettoa, mutta kaupunki oli niin täynnä turisteja että ainoiseen kolmeen vaihtoehtoiseen baariin ei ihan tosissaan mahtunut sisälle.

Sellainenkin ihme täällä nähtiin pääsiäisviikonlopun aikana kuin perheenjäseniä ja sukulaisia. On aina mielenkiintoista nähdä mistä täällä kaikki keskenään samassa kuplassa elävät ihmiset tulevat. Joidenkin kohdalla havainnot ovat sitten enemmän yllättäviä kuin toisten.

Festareiden jälkeisen viikon, joka meillä oli myös vapaata, lähes kaikki viettivät matkustellen, perheidensä kanssa tai ilman. Monet kiersivät Islantia, osa lähti hakemaan lämpöä Englannista, Espanjasta tai Pohjois-Amerikasta. Me teimme neljän päivän kierroksen Reykjavíkiin ja lähiseuduille, bongailemaan Islannin tunnetuimpia turistinähtävyyksiä. Kiersimme "Golden Circlen", joka kattaa Þingvellirin luonnonpuiston (joka on Islannin ainoa UNESCOn maailmanperintökohde), Gullfossin vesiputouksen ja Haukadalurin geysir-laakson (klikkaa kuvia nähdäksesi täysikokoiset).

Þingvellir

Strokkur ottaa vauhtia

Gullfoss

Käytiin myös Blue Lagoonin kylpylässä, vakaana aikomuksenamme rentoutua ja lämmitellä geotermaalisissa lähteissä. Valitettavasti koko päivän satoi kaatamalla rakeita, ja tuuli oli niin kova että se sekoitti veden, sillä seurauksella että lämpötila oli suunnilleen sama kuin suomalaisessa järvessä ennen juhannusta. Kirkkaasti mielenkiintoisin kylpyläkokemukseni.

Viimeisenä päivänä käytiin vielä Hallgrímskirkjanin tornissa ottamassa näköalakuvia Reykjavíkista. Yritin myös etsiä itselleni farkkuja, mutta täkäläiset naiset pukeutuvat vain legginseihin ja pitkiin paitoihin. Ei siis löytynyt.

Reykjavík auringossa

Tänään on sitten palattu taas arkeen kahden viikon lomailun jälkeen. Kurssit alkavat, ja gradun tutkimussuunnitelman deadline on keskiyöllä. Parin viikon päästä pitäisi tulla siitä tuomio, katsellaan miten käy.

Dioksiinia, julkkiksia, vaelluksia ja valokuvia

Kirjoittelin muistaakseni jo joskus syksyllä kotivuonomme perällä kaasuttelevasta jätteenpolttolaitoksesta, joka vei meiltä viimeisenkin uskon siihen että Islanti olisi jotenkin vihreä maa. Kyseinen konstruktio on nyt viimeinkin suljettu lopullisesti, kun sen vieressä sijaitsevan maatilan lehmien maidosta löytyi dioksiineja reippahasti yli minkään suositusarvojen. Huhut kertovat että jätteenkäsittelyjärjestelmä menee nyt kerralla uusiksi: Kaikki kierrätetään ja ylimääräisistä roskapusseista tulee lisämaksu. Kaikki voittavat, paitsi viljelijä, jonka koko karja menee todennäköisesti syömäkelvottomana teuraaksi, eikä kukaan tiedä kuinka kauan menee ennen kuin maa on taas viljelykelpoista.

Jeremy Irons (!!!) oli kuulemma viikonloppuna/alkuviikosta täällä tekemässä BBC:lle dokumenttia aiheesta. Valitettavasti onnistuin itse olemaan juuri silloin road tripillä poikaystävän ja kolmen hullun norjalaisen kanssa. Oli meillä hauskaa sielläkin, vaelleltiin t-paidat päällä lumen peittämillä vuorilla, auteltiin hevosenomistajien kahvilassa Þingeyrissä ja ihailtiin edellä mainittujen kuusiviikkoista vauvaa.

Jeremy Ironsin tiimoilta kuulin myös, että Viggo Mortensen käy täällä aina silloin tällöin, ja Mick Jaggerkin on bongattu kylältä. Kysyn vaan että miksei yliopisto käytä näitä faktoja mainonnassaan? Olisin tullut tukka vielä pidemmällä putkella.

Poikaystävä listattiin tänään paikalliseen baari-ravintolaan kiireapulaiseksi, ensimmäistä keikkaa odotellessa. Tarkoittanee sitä ettei lähdetäkään pääsiäislomalla Islannin-kiertoajelulle, niin kuin etukäteen suunniteltiin. Huomattavasti taloudellisempi vaihtoehto tämä.

Koira-adoptioprojekti lopulta otti ja kariutui. Tämän hetkinen omistaja löysi Reykjavíkista uuden tyttöystävän, joka kuulemma "rakastaa koiria". Ei auta kuin toivoa että tyttö myös ymmärtää koirista jotain. Onpa Píla ainakin kerran elämässään pesty ja sen kynnet leikattu.

Aloitin viikko sitten 365-valokuvaprojektin. Yksi valokuva joka päivä vuoden ajan. Saattaa kertoa jotain elämästäni täällä, mitä blogi ei kerro. Tai sitten ei.

Pienempiä ja isompia tapahtumia

Poikaystävä tuli tänne lauantaina. Katsotaan onko Ísafjörðurissa työtä saatavilla ulkomaalaiselle, pystyykö jäämään pidemmäksi aikaa vai pitääkö vain loman ja lähtee sitten takaisin. Toivomme edellistä.

Kurssin aiheena meriliikennöinti. Aavistuksen kuivaa, mutta hyvää vaihtelua kun näkökulma on vaihteeksi taloudellisempi, ekologian sijaan. Ja opettaja on hyvä. Esseenkirjoitus vain etenee hiukan nihkeästi, kun aihe ei ole niin oma.

Graduaihe alkaa vähitellen tarkentua. Paikallisesta suojelualueesta olisi tarkoitus tehdä kansainvälisen IUCN-luokituksen mukaan 1b, Designated Wilderness Area / Erämaa-alue, ja tarkoitus olisi tutkia miten sen vaikuttaa alueen käyttöön. Enää ei puutu kuin tutkimusmetodi.

Japanin maanjärjistys ja ydinvoimalakatastrofi ovat täälläkin ykköspuheenaiheena. Osalla on yhteyksiä maahan, yhden vanhemmat asuvat Kalifornian rannikolla tsunamivaara-alueella. Itse olen stalkannut pari vuotta sitten Japanissa tapaamani Tokiolaisen Facebook-profiilia ja todennut japanilaisen asenteen olevan jokseenkin pysäyttävä. Järistystä seuranneet pari päivää Tokiossa ilmeisesti tehtiin töitä kotona, ja heti kun junat kulkivat palattiin toimistolle ympäripyöreisiin työpäiviin, huolimatta siitä että sähköä ja elintarvikkeita on saatavilla vain vaivoin, ja ydinvoimala hengittää niskaan.

Tiiviissä kyläyhteisössä on puolensa. Kaverin koiranpentu raapaisi torstaina omistajalleen haavan sarveiskalvoon, juuri kun tämän poikaystävä oli lähtenyt viikonlopuksi konferenssiin pääkaupunkiin. Kyseinen vamma on ilmeisen tuskallinen ja varsin invalidisoiva, mutta naapurit tekivät potilaalle ruokaa ja käyttivät lääkärissä, ja me kävimme kaupassa, pidimme seuraa ja jonotimme kilpaa lenkittämään koiraa.

Koirista puheenollen, selvitän parhaillaan mahdollisuutta adoptoida täkäläisen kaverin kämppiksen koira. Kyseessä on nelivuotias bordercolliesekoitusnarttu, jota omistaja ei ulkoiluta eikä muutenkaan kummemmin huolehdi, joten kämppäkaverit ovat painostaneet hänet antamaan sen pois. Prosessi on kuitenkin vielä hyvin vaiheessa, palataan siihen kun tiedän enemmän.

Täällä ei vieläkään ole tylsää.

Peri-islantilaisia kokemuksia

Toissaviikon sunnuntaina pääsin lopultakin issikan selkään, kun muutama postaus taaksepäin mainittu belgialainen tarjosi meille vuononkierroksen hevosillaan.

Meiniki hevosten suhteen on täällä hivenen erilaista kuin Suomessa. Meidän ratsastusretkemme alkoi sillä että paimennettiin riittävä määrä hevosia tarhasta talliin (“Uskokaa minua, se on helpompaa näin,” huolimatta siitä että hevoset livistivät kolmesti). Sen jälkeen etsittiin kullekin suunnilleen sopivankokoiset varusteet, ja lähdettiin pihalle.

Islanninhevonen on laji sinänsä. Vaikka kaikki kyseisen paikan hevoset ovat hyvätapaisia ja luotettavia, on niissä jotain astetta villimpää kuin manner-eurooppalaisissa lajitovereissaan. Minun oma ratsuni, jonka nimeä en muista saati osaisi kirjoittaa, mutta jonka lempinimi oli Traktori, ei olisi millään suostunut kiertämään kehää tallipihassa muita ratsukoita odotellessamme, mutta joka toimi kuin ihmisen mieli kun lopulta päästiin kunnolla liikkeelle.

Teimme siis vajaan kahden tunnin lenkin aurinkoisessa talvi-illassa. Koettiin passit ja töltit, ja “Traktori” pääsi todistamaan minulle olevansa lempinimensä ansainnut, kun ratsastettiin alas jyrkälle, kivikkoiselle rannalle, jossa minua olisi hirvittänyt liikkua kävellenkin. Ratsuni valloitti sydämeni näyttämällä meille kaikille turvallisen tien läpi pahimpienkin paikkojen. Ja välissä päästeltiin maantietä niin paljon kuin hevoset vain halusivat juosta (ja nehän halusivat!).

Viime viikonloppuna lähdettiin kahdentoista hengen porukalla muutaman vuonon päähän Reykjanesiin, jossa hotelli tarjosi kohtuuhintaan Þorrablót-viikonlopun. Þorrablót on nimi alkuvuoden kuukaudelle vanhan islantilaisen kalenterin mukaan, ja Þorrablót-juhlaan kuuluu toinen toistaan eksoottisempien perinneruokien syöminen. Listalta löytyi mm. lampaannaaman puolikkaita (käytännössä pelkkää rasvaa, silmämuna mukaanlukien), hapatettuja pässinkiveksiä (suhteellisen vastenmielistä) ja hapatettua valaanrasvaa (erittäin vastenmielistä). Tulipahan koettua paikallista kulttuuria. Syömisen ohessa lilluimme hotellin valtavassa kuumavesialtaassa, teimme kävelyjä kauniissa talvi-ilmassa ja tanssimme huonon livebändin tahtiin hotellin kellarissa. Paluumatkalla käytiin vielä lämmittelemässä luonnon kuumavesialtaassa Heydalurissa (käytännön vinkki: jos kaksi maastoautoa pääsee ojan yli vain nelivedon avulla, ei kannata olettaa että vanha kaupunki-Daewoo pääsee siitä yli ollenkaan).

Nyt pitäisi sitten opiskella meriluonnonsuojelualueita. Ei haittaa ollenkaan, sillä suunnittelen kirjoittavani graduni aiheesta.

Kelailua, oleilua ja opiskelua.

Pahoittelut päivitysvälin venähtämisestä. Opiskelusta on vuodenvaihteen jälkeen tullut ihan oikeasti intensiivistä. Viimeisenä pakollisena käyty ekologia oli hyvä kurssi ja hyvällä tavalla työläs, ja ensimmäiset valinnaiset jatkuvat toivottavasti samalla tyylillä.

Ennen kuin unohdan, niin tähän väliin Kela-neuvo. Suomi katkaisee sosiaaliturvan kaikilta jotka muuttavat maasta yli puoleksi vuodeksi. Islannin sosiaaliturvaan pääsee normaalisti kuuden kuukauden maassa asumisen jälkeen. Pohjoismaalaisen on kuitenkin mahdollista päästä kohdemaan sosiaaliturvan piiriin heti, kunhan lähtömaasta toimitetaan kohdemaahan E104-lomake. Tätä ei kuitenkaan lue missään, eikä kukaan osaa siitä kertoa. Meidän tapauksessamme molempien maiden sosiaalivirkailijat olivat asian suhteen aivan hukassa ("Ei näistä sosiaaliturvasopimuksista kukaan mitään tajua." -Kelan täti), kunnes lopulta useamman kuukauden selvittelyn jälkeen jostakin löytyi henkilö, joka osasi kertoa meille miten tätä oikein ajetaan. Emme siis jääneet sosiaaliturvattomiksi, vaikka hetken aikaa sitä pelkäsimme.

Joululoman aikainen ero tuntuu lähentäneen ihmisiä. Kenties todella tajusimme kuinka paljon olemme alkaneet toisistamme pitää. Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet hyvin sosiaalisia, ja nyt kun ryhmä jakautuu valinnaiskurssien vuoksi kahtia, yritämme jatkaa samalla mallilla. Muutaman kaverin kanssa olemme löytäneet uimahallin kuumavesialtaan, jossa tulee rypistyttyä useampana iltana viikossa.

Islanti hullaantui täysin miesten käsipallon MM-kisoista. Valitettavasti kotijoukkueen tie ei kantanut loppuotteluihin asti, mutta vietimme muutaman varsin hauskan illan katsoen matseja pubissa. Kävi ilmi että englantilainen urheiluhullu on aina englantilainen urheiluhullu, vaikka asuisikin Islannissa ja katsoisi käsipalloa jalkapallon sijaan. Kukaan ei kuitenkaan heittäytynyt huligaaniksi.

Ensimmäisellä viikolla päästiin harjoittamaan rakentavaa murtovarkautta, kun Punaisen Talon naapurissa asuva opiskelukaveri lukitsi itsensä ulos. Onneksi kämppiksensä, joka ei tullut ensimmäiselle kurssille, oli jättänyt tuuletusikkunansa auki. Eräs murtovarasjengin jäsenistä on taiwanilaisille sukujuurilleen uskollisena sekä pieni että ketterä, joten onnistuimme punnertamaan hänet ikkunan kautta sisälle, ja ovi saatiin auki rikkomatta paikkoja.

Islannin talvisää on uskomattoman ailahteleva. Välillä hirveät lumikinokset, seuraavana päivänä täysi kevät ja vettä sataa. Tällä hetkellä on valitetttavasti jälkimmäinen tilanne. Tuuli on kova melkeinpä jatkuvasti, lentokoneet lentävät vain satunnaisesti. Onneksi en ole hetkeen lähdössä mihinkään.

Olen ollut pitkään poissa kotoa / enkä tahdo osallistua keskusteluun

Kotiinpaluu oli hämmentävä kokemus. Vaikken ollut tämän kauempaa ollut poissa, ensimmäiset päivät tunsin olevani vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympäröimänä. Poikaystävä-parka joutui tästä kärsimään, kun en päässyt lainkaan samalle aaltopituudelle ympäristöni kanssa. Ensimmäisen viikon aikana tunne kuitenkin vähitellen haihtui, ja pääsin joulufiilikseen.

Joulu meni mukavan perinteiseen tyyliin. Jouluaattona Tärkeät Ihmiset olivat vielä tarpeettomasti hajallaan, mutta joulupäivänä saatiin sisko, siskonmies ja allekirjoittaneen poikaystäväkin saman pöydän ääreen. Joulunjuhlinnan ohella lomalla tuli pidettyä parit oikein hyvät bileet, ja muutenkin tavattua kaivattuja kavereita.

Matkustelu ei sitten tälläkään kertaa mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Lennolla Reykjavikista Helsinki-Vantaalle onnistuin tekemään matkustajan pahimman kardinaalimokan, eli hukkaamaan passini. Kävin sitten tekemässä siitä hälytyksen poliisiasemalle, ja viikkoa myöhemmin, kun olin jo tilaamaisillani uutta passia, se ilmoitettiin löytyneeksi. Löytötavaratoimisto ilmoitti lähettäneensä passin poliisin määräyksestä Helsingin poliisille, joka toimittaisi sen minulle.

Viikon verran odoteltuani, kun Islantiin paluuseen oli enää pari päivää, soittelin taas poliisille kyselläkseni missä passi kuppaa. Vastaus oli perussisällöltään muotoa "hae ite". Eipä siinä sitten muuta voinut kuin hypätä poikaystävän kanssa autoon ja karauttaa Helsinkiin. Onneksi päästiin samalla reissulla tervehtimään vanhaa kaveria Riihimäellä.

Helsinki-Ísafjörður-väli meni tälläkin kertaa sössimiseksi, vaikka tällä kertaa syy ei ollut yksinomaan minun. Muiden piikkiin meni se, että lentäessäni uudenvuodenpäivänä Helsingistä Kööpenhaminan kautta Reykjavikiin, matkalaukkuni katosi jonnekin matkalle. Tähän mennessä siitä ei ole kuulunut, joten alan menettää toivoni sen suhteen että se olisi jäänyt Tanskaan, ja epäillä että se on lähetetty jonnekin Kiribatille. Toivottavasti se kuitenkin jostakin löytyy, siellä kun on piilolinssejä, lääkkeitä ja muuta sekä olennaista että rahanarvoista tavaraa, sekä joululahjoja ja muita tunnearvoltaan tärkeitä esineitä, jotka HALUAN TAKAISIN.

Olin jo joskus aikaisemmin merkinnyt kalenteriini, koska tämän päivän lento lähti Reykjavikista Isaan. Onneksi tarkistin asian koneelle tallennetusta lentolipusta aamukahvilla istuessani, koska olinkin merkinnyt kalenteriin koneen saapumisajan Isaan. Siinä vaiheessa minulla olisi ollut vielä ihan hyvin aikaa kävellä terminaalille, mutta Google Mapsin kartta ja ohjeet johtivatkin minut harhaan. Löysin itseni vielä pienemmän lentoyhtiön vielä pienemmältä terminaalilta lentokentän toiselta puolelta noin 20 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Onneksi minimalistisen terminaalin ihmiset tilasivat minulle taksin, ja ehdin kuin ehdinkin omalle lennolleni - hikisenä ja jokseenkin kiukkuisena. Samalla lennolla tuli kolme opiskelukaveria, jotka nauroivat myötätuntoisina avautuessani vastoinkäymisistäni.

Nyt olen siis onnellisesti kotona, joskin vailla reilua 21 kiloa matkatavaroita. Elämälle välttämättömiä tarvikkeita minulla kuitenkin onneksi on ihan riittävästi. Opiskelukaverit palailevat vähän kerrallaan, lukuunottamatta niitä jotka saivat vapautuksen vuoden ensimmäiseltä kurssilta aiempien biologianopintojen ansiosta. Huominen on vielä vapaa, tiistaina palataan yliopistolle. Elämä palautuuu taas totuttuihin uomiinsa.

ETA: Matkalaukku selvisi kotiin seuraavana päivänä, ehjänä ja kaikkine sisältöineen.