Viimeinen kurssi oli minulle tähänastisista vaikein. Yhteiskuntatieteistä hypättiin yhtäkkiä luonnontieteisiin, ja yhtäkkiä piti latoa numeroita Exeliin ja laskea vuoroveden aallonpituuksia. En ollut kuitenkaan ainoa eksyksissä oleva, ja matemaattisesti lahjakkaammat opastivat meitä kärsivällisesti, niin että kaikki tehtävät saatiin palautettua ajallaan.
Kurssin jälkimmäisen puoliskon opettaja oli vähintäänkin mielenkiintoinen tuttavuus. Keski-ikäinen walesilaisherrasmiesprofessori, joka viikonlopun juhlissa päätyi tanssimaan huonekaluilla naispuolisten opiskelijoidensa kanssa. Täysin viatonta ja sivustakatsojille huomattavan viihdyttävää. Näin meillä.
Lauantaina vietin viimeisen kokonaisen päiväni Isassa ennen joululomaa, ja täysin sattumalta siitä tuli minulle Hyvin Islantilainen Päivä. Islantilaisuus alkoi heti aamusta, jolloin pääsimme hevospaimeneen. Yhdessä lähilaaksojen pikkukylistä asuu nimittäin belgialais-tanskalainen pariskunta, joka avaa tänä jouluna kyläänsä belgialaisen kahvilan ja virittelee turistiratsastustoimintaa. Eräs viime vuoden opiskelijoista oli tutustunut heihin, ja tutustutti sitten muutaman asiasta kiinnostuneen meikäläisenkin, allekirjoittanut mukaan luettuna.
Pariskunnalla on tällä hetkellä neljä hevosta, jotka viettivät syyskauden laitumella parinkymmenen muun paikallisen hevosen kanssa. Lauantaina lähdettiin sitten keräämään tätä laumaa kotiin. Joillekin meistä tuli pienenä yllätyksenä se, että hevosia ei voi paimentaa aivan samoin kuin lampaita, ja 25 hevosta aiheuttikin meille melkein yhtä paljon päänvaivaa kuin kaksisataa lammasta. Lopulta ne saatiin kuitenkin ajettua tielle ja oikeaan suuntaan, ja loppupaimennus hoidettiin pääasiassa autoilla. Kun hevoset oli saatu talliin, istuimme vielä hetken aikaa pariskunnan kotona kahvilan yläkerrassa kahvilla ja juttelemassa. Ihmiset ottivat asiakseen kertoa iltapäivän seitsemännellä kuulla raskaana olevalle emännälle kaikkein pelottavimmat kuulemansa synnytystarinat.
Illalla osallistuin sitten suureelliseen joulubuffettiin paikallisessa ravintolassa. Vakibaarimme omistaja, minua vuoden vanhempi tyttö, ja hänen paras ystävänsä joka tällä hetkellä seurustelee kalifornialaisen kämppikseni kanssa, kutsuivat minut kanssaan ja lupasin että he saisivat vaatettaa ja ehostaa minut iltaa varten. Ehostusprojekti aloitettiin jo torstaina, jolloin sain uuden värin ja leikkauksen hiuksiini. Kun lauantaina pääsin kotiin hevospaimenesta, jouduin sitten totaalisen vaate- meikki- ja hiuspyörityksen uhriksi. Valmistuttuani en ollut tunnistaa kuvaani peilistä, mutta kieltämättä lopputulos oli esteettisesti varsin miellyttävä. Itse buffetti oli aivan valtaisan hyvä, ja sen päätyttyä bileet jatkuivat samaisessa paikassa ja buffettiin osallistumattomat ja siinä työskennelleetkin liittyivät seuraan. Sain niin paljon kehuja uudesta ulkomuodostani että selkärangan pituus kasvoi ainakin kaksi senttiä (“Saat mut toivomaan että olisin lesbo!”). Illan päätteeksi/aamun aloitukseksi päädyttiin vielä meille viimeisille oluille. Itse tosin kaaduin sänkyyn heti toivotettuani tärkeimmille ihmisille hyvät joulut.
Olen ehkä jo saarnannut liikaa yhteen postaukseen, mutta siltä varalta että tätä blogia eksyy joskus lukemaan joku joka harkitsee samaan ohjelmaan osallistumista/islantiin muuttamista/muuta vastaavaa, ajattelin raapustella kasaan jonkinlaisen tiivistelmän ensimmäisestä lukukaudesta. Yritetään pitää asiallisen mittaisena.
Koulusta
Opiskelupaikkana University Centre of the Westfjords on aivan ihana. Se on pieni ja intiimi, ja tunnelma on lähes kodinomainen. Yhtäkään henkilökunnan jäsentä ei ole vielä tullut vastaan, joka ei tekisi kaikkeaan auttaakseen apua anelevia opiskelijoita.
Me olemme vasta kolmas vuosikurssi, ja tuore koneisto tietysti yskähtelee vielä jonkin verran. Meillä tämä on näkynyt selkeimmin siinä että aikataulut eivät ihan toimi. Yksi kurssi käytänössä kaatui siihen että opettaja ei ehtinyt olla paikalla kuin viikon - kaikki toki läpäisivät, mutta tuskin kukaan mitään oppi.
Noin muuten opetuksen taso on täysin verrattavissa kokemuksiini suomalaisesta yliopistosta. Koen että tähän mennessä olen saanut täältä suunnilleen sen mitä tulin hakemaankin - olkoonkin että odotukseni olivat jokseenkin avoimia.
Ihmisistä
Lyhyesti sanottuna: Useimmat Ísassa tapaamani ihmiset ovat aivan loistavia persoonia. Kanssaopiskelijoista useimmat ovat hyvin vihertäviä ja kevyesti hipahtavia, ja olemme käyneet lukuisia maailmanparannuskeskusteluja sekä luokkahuoneessa että baaritiskillä. Meitä on myös sen verran moneen junaan, että mitä ikinä sitä keksiikään tehdä, joku samanmielinen löytyy lähes poikkeuksetta seuraksi. Erityismaininnan ansaitsee eräs viimevuotisista opiskelijoista, viidettä vuottaan Islannissa asuva britti, jonka seurassa olen viettänyt monet Islannissaoloaikani parhaat illat. Tässä on ihminen, jonka kanssa toivon pysyväni ystävänä myös pitkälle tulevaisuuteen.
Paikallisiinkin on vähitellen päässyt tutustumaan. Edellä tuli puhuttua baarinpitäjästä kavereineen, kuoron naiset ovat mahtavuutta, ja ihmiset joiden eläimiä olemme käyneet paimentamassa ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, riippumatta siitä kuinka hyödyllisiä/asiantuntevia olemme olleet. Viimevuoden opiskelijat neuvoivat meitä tänne tullessamme hankkimaan tuttavuuksia myös yliopiston ulkopuolelta ja oikeassa olivat. Tuntuu hyvältä kun on siteitä myös paikallisiin ja kaupunkiin itseensä.
Kaupungista
Minä olen pikkukaupunki-ihminen. Minulle riittää oikein hyvin kaksi ruokakauppaa, kaksi baaria ja noin kolme ravintolaa. Ja pikkukaupunkien sarjassa Ísafjörður on eliittiä. Kokoisekseen kaupungiksi siellä on hämmästyttävän paljon toimintaa, ja kaikki tarpeellinen on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä. Tästä seuraa sekin että mitään ei oikeastaan tarvitse suunnitella etukäteen, mikä sopii minulle oikein hyvin. Jos haluan koulun jälkeen ruokakauppaan, uimaan tai illalla baariin, pääsen sinne noin kolmessa minuutissa. Ja matkalla voin käydä hakemassa seuraa teoriassa ja käytännössä naapurissa asuvista opiskelukavereista.
Tietysti pikkukaupungissa on pikkukaupungin huonot puolet. Ihmisiä ei voi vältellä vaikka haluaisikin, ja kokoisekseen kaupungiksi Isasta löytyy tarpeettoman paljon kännihäiriköitä. Jostain syystä olen humalaisten myöhäiskeski-ikäisten setien ykkössuosikki. Onneksi pikkukaupungissa on myös melkein aina tuttuja herrasmiehiä tulemassa hätiin.
Ei pidä unohtaman myöskään ympäristöä. Melkein mihin tahansa katsoo, näkyy kauneutta, ja kiipeämään kutsuvat kukkulat ovat vain hiukan kauempana kuin lähin baari. Olen aina sanonut että ihmisen ikkunasta pitäisi näkyä joko vuoret tai meri, ja nyt näen vuoret ikkunasta ja meren parvekkeelta.
Asunnosta
Vinkki: Jos arvostat pitkiä yöunia etkä halua joutua pitämään huoneesi ovea lukossa joka toinen yö, älä muuta/anna kämppistesi muuttaa taloasi kylän yleiseksi jatkopaikaksi. Jos näin kuitenkin käy, ota ilo irti tilanteesta ja lisää olutta. ísafjörðurilaiset poliisitkin ovat ihan mukavia: Jos melutaso nousee niin korkealle että naapurit valittavat, he käyvät kohteliaasti huomauttamassa asiasta ja poistuvat sen jälkeen paikalta.
Totta puhuen, Punainen Talo on puutteellisia kylmäsäilytystiloja ja äänieristystä lukuunottamatta erinomaisen mainio asunto. Sängyt ovat mukavia ja patteritkin saa niin kovalle että veto ikkunoista ei haittaa. Ei suositella perheellisille/pariskunnille, mutta sitäkin enemmän sinkkuopiskelijoille (ja etäparisuhteellisille), jotka eivät ole liian tarkkoja yöunistaan. Lisäpisteitä jos osaat itse korjata pesukoneen, tiivistää ikkunat ja avata tukkeutuvat viemärit.
Harrastuksista
Neljäntuhannen ihmisen kyläksi Isassa on harrastusmahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Omien ja kanssaopiskelijoiden kokemusten perusteella siellä voi laulaa, soittaa yhtä jos toista soitinta, pelata kaikenlaisia palloja, joogata, kutoa, käydä salilla, hiihtää, lasketella, surffata ja uida. Ja mahdollisesti yhtä sun toista muutakin mikä ei minulle ole vielä selvinnyt. Ja ehdottomasti kannattaa harrastaa. Paitsi että sitä kautta saa yhteyksiä paikallisiin, ihminen tarvitsee muutakin tekemistä kuin opiskelun. Varsinkin esseenkirjoitusviikoilla.
Kyllä, olen rakastunut tähän maahan. Samoin kuin tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin. Tulkaa ja kokeilkaa.
Hyvää joulua kaikille!
- Vilma
tiistai 14. joulukuuta 2010
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Kuorolaulantaa islantilaisittain
Ennen kuin yliopistossa alkoivat opinnot, istuin viikon islanninkielen tehokurssilla. Kurssin päätösillallisella kävi ilmi että ääntämyksen opettajanamme toiminut nainen oli myös kuoronjohtaja. Keskustelun seurauksena minä ja latvialainen opiskelukaveri kipitimme sitten seuraavalla viikolla Kvennakór Ísafjarðarin harjoituksiin.
Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.
Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.
Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.
Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.
Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.
Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.
Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.
Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Rajoja kokeilemassa
Tullessani Islantiin päätin lopettaa pumpulissa elämisen, ja kokeilla uusia ja jännittäviä juttuja. Kun sitten kuulin täällä pidettävästä laitesukelluskurssista, ilmoittauduin suoraa päätä. Kokemus oli hyvinkin mielenkiintoinen ja opettava, mutta jossakin määrin eri tavalla kuin odotin.
Kurssi aloitettiin itseopiskelulla kera oppikirjan ja hyvin amerikkalaistyylisen opetusvideon. (“Sukeltajana sinulla on hauskempaa kuin muilla, ja tapaat isotissisiä tyttöjä bikineissä. Näin kiinnität tankin kelluntaliiviin.”) Varsinainen kurssi oli tarkoitus pitää loppuviikosta viime viikolla, mutta viikonlopuksi luvattiin huonoa säätä, joten sukelluksia jouduttiin aikaistamaan. Tämä teki hyvinkin pahaa joidenkin esseenkirjoitusaikatauluille.
Ensimmäiseksi pidettin teoriatunti, jolla käytiin läpi tärkeimmät säännöt (‘älä ikinä pidätä hengitystä, tai keuhkosi räjähtävät’) ja testattiin olimmeko oppineet teorian riittävän hyvin. Kurssille osallistui viisi meikäläistä ja yksi paikallinen. Päätoiminen opettajamme oli varsin mainio persoona, Reykjavikissa asuva ja työskentelevä irlantilainen meriarkeologi, jota opin viikon aikana arvostamaan hyvinkin paljon. Näimme teoriatunnilla myös eeppisiä valokuvia ja videon Reykjavikissa olevasta jäätikköjärvestä, jonka sanotaan olevan yksi maailman parhaista sukelluskohteista.
Uima-allasharjoitussessio oli tarkoitus pitää tiistaina, mutta paikalliseen uimahalliin päästyämme kävi ilmi että siellä olivat hukanneet kurssin ajanvarauksen (mikään ei kuulosta niin mainiolta kuin turhautunut irlantilainen). Saimme sitten uuden ajanvarauksen torstaiaamuksi.
Uima-altaalla oli hauskaa. Kokeiltiin laitteistoa ja harjoiteltiin juttuja joita tehdä jos jokin menee pieleen, alkaen veden tyhjentämisestä maskista ja päättyen ilman tarjoamiseen kaverille, jonka tankki tyhjenee kesken sukeltamisen. Veden alla hengittäminen ensimmäistä kertaa oli varsin unohtumaton kokemus. Ja minulle piilolinssienkäyttäjänä myös veden alla näkeminen. Kävi kuitenkin ilmi että minä en osaa hengittää vetämättä vettä nenään, joten maskintyhjennysharjoitus vaati hiukan ylimääräistä treeniä ennen kuin sujui hyväksyttävästi. Lopputreeneistä tankeista alkoi loppua ilma, joten jouduimme kierrättämään niitä keskenämme. Tämä johti harjoituksen venähtämiseen, ja loppuajan jouduimme jakamaan altaan koululaisluokan kanssa. Lapsilla oli luvattoman hauskaa meitä seuratessaan.
Uima-allassession jälkeen olin ratketa innosta ja valmis syöksymään mereen saman tien. Koska lauantaiksi oli luvattu myrskyä, sovittiin vuonosukellukset perjantaiksi ja sunnuntaiksi. Jostakin syystä ahtaanpaikankammoni, inhoni kylmää vettä kohtaan ja geneerinen kuolemanpelko palasivat kuitenkin kaikki yhtäaikaa kesälomalta torstai-iltana, ja perjantaiaamuna heräsin varmana siitä että kuolen.
Ensimmäiset merisukellukset eivät siis menneet putkeen. Pelkkä sukeltelu sujui kyllä, ihailin innoissani merisiilejä ja -tähtiä kirkkaassa vedessä. Jääkylmän (n. +6°C) veden kohmettamana, minimalistisessa näkyvyydessä ja tuskallisen tietoisena siitä että vapaasti saatavilla oleva ilma oli metrien päässä yläpuolellani, unohdin autuaasti yksinkertaisimmatkin asiat mitä altaalla oli harjoiteltu. Lopulta tulin lähetetyksi rannalle lämmittelemään.
Loppukurssista ei jäänyt paljoa kirjoitettavaa kotiin. Perjantain session jälkeen vielä keskusteltiin vetäjän kanssa ja sovittiin että kokeilisin vielä sunnuntaina välttämättömimpiä harjoituksia, ja yrittäisin saada lisenssin ohjaajan valvonnassa sukeltamiseen (kun kurssin tarkoituksena oli saada lisenssi itsenäiseen sukeltamiseen avovedessä). Sunnuntaina heräsin kuitenkin lievästi flunssaisena, ja heitin sovinnolla hanskat tiskiin. Lauantain myrsky oli mennyt ohi, mutta sää oli edelleen hyytävän kylmä, eikä veteen meno olisi voinut houkutella vähempää. Lähdin kuitenkin mukaan kurssin viimeisille sukelluksille, kuunteluoppilaaksi ja auttamaan kamojen kanssa.
Jäin siis lopulta ilman minkäänlaista lisenssiä. Se mitä sain aikaan - läpäisty teoriakoe ja allassessio - ovat voimassa vuoden, joten minulla olisi vielä mahdollisuus jatkaa kurssia. Tällä hetkellä en ole kuitenkaan varma että minusta on siihen, ainakaan Islannissa. Lämpimämmässä vedessä saattaisi onnistuakin, mutta tuskin löydän sellaista seuraavan vuoden aikana.
Kokemus oli kuitenkin ainutlaatuinen, ja sinänsä sen arvoinen. Jos en oppinutkaan sukeltamaan, opin taas jotakin uutta itsestäni. Kun saman viikon aikana sekä joutuu valovuosien päähän omalta mukavuusalueeltaan että epäonnistuu jossakin tämän kokoluokan (ja hintaluokan) projektissa, siinä on jonkin verran sulattelemista. Jouduin myös toteamaan että minusta ei ehkä tule extreme-urheilijaa vaikka kuinka haluaisin. Olen kuitenkin päässyt hengittämään veden alla, katsomaan meritähteä silmiin (jos sillä olisi ollut sellaiset) ja kokeillut rajojani, mikä kuuleman mukaan on jotakin mitä ihmisen pitäisi tehdä aina silloin tällöin. Olen viime vuosien aikana liikkunut sen verran paljon roolipelaajien parissa, että olen oppinut arvostamaan asioita sen mukaan kuinka paljon niistä saa kokemuspisteitä. Tämän viikon pisteillä uskoisin nousseeni jo seuraavalle levelille elämässä.
Kurssi aloitettiin itseopiskelulla kera oppikirjan ja hyvin amerikkalaistyylisen opetusvideon. (“Sukeltajana sinulla on hauskempaa kuin muilla, ja tapaat isotissisiä tyttöjä bikineissä. Näin kiinnität tankin kelluntaliiviin.”) Varsinainen kurssi oli tarkoitus pitää loppuviikosta viime viikolla, mutta viikonlopuksi luvattiin huonoa säätä, joten sukelluksia jouduttiin aikaistamaan. Tämä teki hyvinkin pahaa joidenkin esseenkirjoitusaikatauluille.
Ensimmäiseksi pidettin teoriatunti, jolla käytiin läpi tärkeimmät säännöt (‘älä ikinä pidätä hengitystä, tai keuhkosi räjähtävät’) ja testattiin olimmeko oppineet teorian riittävän hyvin. Kurssille osallistui viisi meikäläistä ja yksi paikallinen. Päätoiminen opettajamme oli varsin mainio persoona, Reykjavikissa asuva ja työskentelevä irlantilainen meriarkeologi, jota opin viikon aikana arvostamaan hyvinkin paljon. Näimme teoriatunnilla myös eeppisiä valokuvia ja videon Reykjavikissa olevasta jäätikköjärvestä, jonka sanotaan olevan yksi maailman parhaista sukelluskohteista.
Uima-allasharjoitussessio oli tarkoitus pitää tiistaina, mutta paikalliseen uimahalliin päästyämme kävi ilmi että siellä olivat hukanneet kurssin ajanvarauksen (mikään ei kuulosta niin mainiolta kuin turhautunut irlantilainen). Saimme sitten uuden ajanvarauksen torstaiaamuksi.
Uima-altaalla oli hauskaa. Kokeiltiin laitteistoa ja harjoiteltiin juttuja joita tehdä jos jokin menee pieleen, alkaen veden tyhjentämisestä maskista ja päättyen ilman tarjoamiseen kaverille, jonka tankki tyhjenee kesken sukeltamisen. Veden alla hengittäminen ensimmäistä kertaa oli varsin unohtumaton kokemus. Ja minulle piilolinssienkäyttäjänä myös veden alla näkeminen. Kävi kuitenkin ilmi että minä en osaa hengittää vetämättä vettä nenään, joten maskintyhjennysharjoitus vaati hiukan ylimääräistä treeniä ennen kuin sujui hyväksyttävästi. Lopputreeneistä tankeista alkoi loppua ilma, joten jouduimme kierrättämään niitä keskenämme. Tämä johti harjoituksen venähtämiseen, ja loppuajan jouduimme jakamaan altaan koululaisluokan kanssa. Lapsilla oli luvattoman hauskaa meitä seuratessaan.
Uima-allassession jälkeen olin ratketa innosta ja valmis syöksymään mereen saman tien. Koska lauantaiksi oli luvattu myrskyä, sovittiin vuonosukellukset perjantaiksi ja sunnuntaiksi. Jostakin syystä ahtaanpaikankammoni, inhoni kylmää vettä kohtaan ja geneerinen kuolemanpelko palasivat kuitenkin kaikki yhtäaikaa kesälomalta torstai-iltana, ja perjantaiaamuna heräsin varmana siitä että kuolen.
Ensimmäiset merisukellukset eivät siis menneet putkeen. Pelkkä sukeltelu sujui kyllä, ihailin innoissani merisiilejä ja -tähtiä kirkkaassa vedessä. Jääkylmän (n. +6°C) veden kohmettamana, minimalistisessa näkyvyydessä ja tuskallisen tietoisena siitä että vapaasti saatavilla oleva ilma oli metrien päässä yläpuolellani, unohdin autuaasti yksinkertaisimmatkin asiat mitä altaalla oli harjoiteltu. Lopulta tulin lähetetyksi rannalle lämmittelemään.
Loppukurssista ei jäänyt paljoa kirjoitettavaa kotiin. Perjantain session jälkeen vielä keskusteltiin vetäjän kanssa ja sovittiin että kokeilisin vielä sunnuntaina välttämättömimpiä harjoituksia, ja yrittäisin saada lisenssin ohjaajan valvonnassa sukeltamiseen (kun kurssin tarkoituksena oli saada lisenssi itsenäiseen sukeltamiseen avovedessä). Sunnuntaina heräsin kuitenkin lievästi flunssaisena, ja heitin sovinnolla hanskat tiskiin. Lauantain myrsky oli mennyt ohi, mutta sää oli edelleen hyytävän kylmä, eikä veteen meno olisi voinut houkutella vähempää. Lähdin kuitenkin mukaan kurssin viimeisille sukelluksille, kuunteluoppilaaksi ja auttamaan kamojen kanssa.
Jäin siis lopulta ilman minkäänlaista lisenssiä. Se mitä sain aikaan - läpäisty teoriakoe ja allassessio - ovat voimassa vuoden, joten minulla olisi vielä mahdollisuus jatkaa kurssia. Tällä hetkellä en ole kuitenkaan varma että minusta on siihen, ainakaan Islannissa. Lämpimämmässä vedessä saattaisi onnistuakin, mutta tuskin löydän sellaista seuraavan vuoden aikana.
Kokemus oli kuitenkin ainutlaatuinen, ja sinänsä sen arvoinen. Jos en oppinutkaan sukeltamaan, opin taas jotakin uutta itsestäni. Kun saman viikon aikana sekä joutuu valovuosien päähän omalta mukavuusalueeltaan että epäonnistuu jossakin tämän kokoluokan (ja hintaluokan) projektissa, siinä on jonkin verran sulattelemista. Jouduin myös toteamaan että minusta ei ehkä tule extreme-urheilijaa vaikka kuinka haluaisin. Olen kuitenkin päässyt hengittämään veden alla, katsomaan meritähteä silmiin (jos sillä olisi ollut sellaiset) ja kokeillut rajojani, mikä kuuleman mukaan on jotakin mitä ihmisen pitäisi tehdä aina silloin tällöin. Olen viime vuosien aikana liikkunut sen verran paljon roolipelaajien parissa, että olen oppinut arvostamaan asioita sen mukaan kuinka paljon niistä saa kokemuspisteitä. Tämän viikon pisteillä uskoisin nousseeni jo seuraavalle levelille elämässä.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Viikonloppuaktivismia ja opiskeluongelmia
Viikonloppuna oli kanadalaisten Kiitospäivä. Kerättiin siis lauantaina nyyttikestit kokoon ja vietettiin pitkän kaavan illallinen. Mukana olivat suurin osa kurssin kanadalaisista, muutama amerikkalaisvahvistus, yksi emämaa Englannin edustaja, ja minä kaiketikin sitten edustamassa suomalaissiirtolaisia.
Sunnuntai oli tunnetusti 10.10.10. Suositun hääpäivän ja muun vastaavan ohella se oli myös kansainvälinen "työtalkoot hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi" -päivä. Eräs viime vuoden opiskelijoista on kunnon aktivistihippi (mitä suurimmalla rakkaudella), ja hän organisoi meistä alkusyksyn mittaan työryhmän järjestämään aktiviteettia kyseiselle päivämäärälle Islantiinkin. Ennen sunnuntaita tehtiin sitten pari vierailua lähikouluihin ja kerättiin roskia vuonon rannoilta. Sunnuntain päätapahtuma oli “torikokous”, jossa oli lapsille askartelua ja pelejä ja aikuisille infoa ja keskustelutilaisuus muutaman kaupungin poliitikon kanssa. Itapäivällä paikallinen elokuvateatteri pyöritti maksutta islantilaisen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen seurasi lyhyt kysymys-vastaussessio elokuvan tuottajan kanssa. Illalla oli paikallisessa baarissa nyyttäri-illallinen, jossa tosin suurin osa osallistujista oli meikäläisiä.
Näin järjestävän tahon näkökulmasta päivä oli hyvä. Sää suosi, kävijöitä riitti ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Värväsimme mukaan myös Reykjavikin ja Selfossin, joissa järjestettiin vastaavia tapahtumia, ja kaikissa kolmessa kaupungissa kerättiin hallitukselle lähetettävä addressi päästöjen vähentämiseksi. Eihän se käytännössä mitään tule muuttamaan, mutta tulipahan tehtyä. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli siis hyvin onnistunut. Kuvia kiinnostuneille nähtävillä täällä.
Opiskelupuolella tunnelma ei tällä hetkellä ole ihan yhtä tyytyväinen. Karu totuus on, että kurssien organisointi ei tällä hetkellä oikein toimi. Tarkoituksena on että yksi kurssi kestää aina kolme viikkoa. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäisen kurssin opettaja kykeni olemaan Islannissa kaksi viikkoa, seuraavat kaksi yhden, eikä tulevasta ole mitään tietoa. Tämä tietysti tekee opetuksesta jossakin määrin tehotonta. Osa opiskelijoista on myös pettyneitä siihen että oikeastaan kaikessa lähdetään liikkeelle perusteista, koska monilla meistä - allekirjoittanut mukaan lukien - ei ole minkäänlaista asiaanliittyvää pohjakoulutusta.
Minä itse en valita kovin suureen ääneen. Yksi viikko opetusta kellon ympäri ja sen jälkeen kaksi viikkoa esseenkirjoitusta kellon ympäri on tietysti kaukana ideaalitilanteesta, mutta kävi täällä miten kävi, tulen joka tapauksessa palaamaan kotiin kera paljon hyödyllisemmän pahvin kuin mitä olisin saanut Jyväskylästä. Tarkoituksena on joka tapauksessa keskustella tilanteesta asiallisesti yliopiston johdon kanssa, katsellaan mitä tästä seuraa.
-Vilma
Sunnuntai oli tunnetusti 10.10.10. Suositun hääpäivän ja muun vastaavan ohella se oli myös kansainvälinen "työtalkoot hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi" -päivä. Eräs viime vuoden opiskelijoista on kunnon aktivistihippi (mitä suurimmalla rakkaudella), ja hän organisoi meistä alkusyksyn mittaan työryhmän järjestämään aktiviteettia kyseiselle päivämäärälle Islantiinkin. Ennen sunnuntaita tehtiin sitten pari vierailua lähikouluihin ja kerättiin roskia vuonon rannoilta. Sunnuntain päätapahtuma oli “torikokous”, jossa oli lapsille askartelua ja pelejä ja aikuisille infoa ja keskustelutilaisuus muutaman kaupungin poliitikon kanssa. Itapäivällä paikallinen elokuvateatteri pyöritti maksutta islantilaisen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen seurasi lyhyt kysymys-vastaussessio elokuvan tuottajan kanssa. Illalla oli paikallisessa baarissa nyyttäri-illallinen, jossa tosin suurin osa osallistujista oli meikäläisiä.
Näin järjestävän tahon näkökulmasta päivä oli hyvä. Sää suosi, kävijöitä riitti ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Värväsimme mukaan myös Reykjavikin ja Selfossin, joissa järjestettiin vastaavia tapahtumia, ja kaikissa kolmessa kaupungissa kerättiin hallitukselle lähetettävä addressi päästöjen vähentämiseksi. Eihän se käytännössä mitään tule muuttamaan, mutta tulipahan tehtyä. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli siis hyvin onnistunut. Kuvia kiinnostuneille nähtävillä täällä.
Opiskelupuolella tunnelma ei tällä hetkellä ole ihan yhtä tyytyväinen. Karu totuus on, että kurssien organisointi ei tällä hetkellä oikein toimi. Tarkoituksena on että yksi kurssi kestää aina kolme viikkoa. Tilanne on kuitenkin se, että ensimmäisen kurssin opettaja kykeni olemaan Islannissa kaksi viikkoa, seuraavat kaksi yhden, eikä tulevasta ole mitään tietoa. Tämä tietysti tekee opetuksesta jossakin määrin tehotonta. Osa opiskelijoista on myös pettyneitä siihen että oikeastaan kaikessa lähdetään liikkeelle perusteista, koska monilla meistä - allekirjoittanut mukaan lukien - ei ole minkäänlaista asiaanliittyvää pohjakoulutusta.
Minä itse en valita kovin suureen ääneen. Yksi viikko opetusta kellon ympäri ja sen jälkeen kaksi viikkoa esseenkirjoitusta kellon ympäri on tietysti kaukana ideaalitilanteesta, mutta kävi täällä miten kävi, tulen joka tapauksessa palaamaan kotiin kera paljon hyödyllisemmän pahvin kuin mitä olisin saanut Jyväskylästä. Tarkoituksena on joka tapauksessa keskustella tilanteesta asiallisesti yliopiston johdon kanssa, katsellaan mitä tästä seuraa.
-Vilma
lauantai 2. lokakuuta 2010
Alan vähitellen tottua...
- Siihen että amerikkalaiset/kanadalaiset kysyvät aina nähdessä “mitä kuuluu”, ja minä vastaan “hyvää, entä itsellesi”, yrittämättäkään keksiä mitään omaperäistä.
- Siihen että miespuolinen brittituttu puhuttelee minua täysin luontevasti nimellä ‘darling’, vaikka olemme tunteneet noin kaksi viikkoa ja hän on itse miehiin päin.
- Siihen että kylppärissä on hyytävää, koska kämppikset pitävät sielläkin ikkunaa auki 24/7.
- Siihen että lattiat ovat hiekan ja pölyn peitossa, koska meillä ei ole imuria ja osa kämppiksistä pyörii sisälläkin kengät jalassa.
- Siihen että ihmiset koskettavat minua puhuessaan. Ja joskus vaikkeivät puhuisikaan.
- Siihen ettei minulla ole televisiota, puhelinta eikä kuivauskaappia.
- Siihen että kadulla pyörivät kissat juoksevat kilpaa silitettäviksi eivätkä pakoon.
- Siihen että ajattelen englanniksi.
- Siihen etten osaa ajatella englanniksi muuten kuin liikuttamalla samalla huuliani.
- Siihen että aamulla yliopistolle mennessä tuuli vie jalat alta, ja kotiin palatessa on niin kuuma että on pakko ottaa takki pois.
- Siihen että olen ‘ulkomaalainen’ - täällä, vaikka Islannissa ollaankin, se tarkoittaa pääasiassa ei-englanninkielistä.
- Siihen että kaduilla haisee kala.
- Siihen että voin istua kaksin kaljalla nelivitosen miehen kanssa ja se on ihan normaalia.
- Siihen että pyykinpesukone kuulostaa hiukkaskiihdyttimeltä*.
- Siihen että tiedän miten päin neulepuikkoja pidetään kädessä.
- Siihen että kämppis naapurihuoneessa soittaa haitaria niin että ikkunat helisevät.
- Siihen että perjantaisinkin on luentoja.
- Siihen että torstai on pubi-ilta.
- Siihen että Yhdysvalloista ei sovi puhua pahaa täysin estottomasti. Sikäläisille tulee paha mieli.
- Siihen että tämä paikka on täynnä asioita joihin en todennäköisesti/toivottavasti totu ikinä: maisemat, revontulet, ihmiset ympäri maailmaa ja niiden toinen toistaan kummallisemmat elämäntarinat, sekä monet, monet muut asiat. Eläköön elämä.
*Ei tosin enää. Se kun otti ja hajosi eilen.
- Siihen että miespuolinen brittituttu puhuttelee minua täysin luontevasti nimellä ‘darling’, vaikka olemme tunteneet noin kaksi viikkoa ja hän on itse miehiin päin.
- Siihen että kylppärissä on hyytävää, koska kämppikset pitävät sielläkin ikkunaa auki 24/7.
- Siihen että lattiat ovat hiekan ja pölyn peitossa, koska meillä ei ole imuria ja osa kämppiksistä pyörii sisälläkin kengät jalassa.
- Siihen että ihmiset koskettavat minua puhuessaan. Ja joskus vaikkeivät puhuisikaan.
- Siihen ettei minulla ole televisiota, puhelinta eikä kuivauskaappia.
- Siihen että kadulla pyörivät kissat juoksevat kilpaa silitettäviksi eivätkä pakoon.
- Siihen että ajattelen englanniksi.
- Siihen etten osaa ajatella englanniksi muuten kuin liikuttamalla samalla huuliani.
- Siihen että aamulla yliopistolle mennessä tuuli vie jalat alta, ja kotiin palatessa on niin kuuma että on pakko ottaa takki pois.
- Siihen että olen ‘ulkomaalainen’ - täällä, vaikka Islannissa ollaankin, se tarkoittaa pääasiassa ei-englanninkielistä.
- Siihen että kaduilla haisee kala.
- Siihen että voin istua kaksin kaljalla nelivitosen miehen kanssa ja se on ihan normaalia.
- Siihen että pyykinpesukone kuulostaa hiukkaskiihdyttimeltä*.
- Siihen että tiedän miten päin neulepuikkoja pidetään kädessä.
- Siihen että kämppis naapurihuoneessa soittaa haitaria niin että ikkunat helisevät.
- Siihen että perjantaisinkin on luentoja.
- Siihen että torstai on pubi-ilta.
- Siihen että Yhdysvalloista ei sovi puhua pahaa täysin estottomasti. Sikäläisille tulee paha mieli.
- Siihen että tämä paikka on täynnä asioita joihin en todennäköisesti/toivottavasti totu ikinä: maisemat, revontulet, ihmiset ympäri maailmaa ja niiden toinen toistaan kummallisemmat elämäntarinat, sekä monet, monet muut asiat. Eläköön elämä.
*Ei tosin enää. Se kun otti ja hajosi eilen.
maanantai 20. syyskuuta 2010
CMM Esittää: Ninjalampaan Kosto ja Kadonneen Professorin Metsästys
Ensimmäinen kurssi onnellisesti takana. Seuraavana vuorossa "Society and Natural Resources", vähän siis sosiologisempaa otetta, eli minäkin saatan pysyä mukana.
Noin tunnin ajomatkan päässä täältä (teillä joilla on ajettava hyvin hitaasti) on vuorien ja meren välissä suurehko laakso, jossa on aikanaan asunut viitisenkymmentä ihmistä. Tätä nykyä siellä kuitenkin asuu vakituisesti vain yksi nainen, tämän kaksitoistavuotias poika ja kaksisataa lammasta. Ilmeisesti yliopiston johtaja tuntee kyseisen naisen jo pidemmältä ajalta, ja tavaksi on tullut että CMM-opiskelijat käyvät porukalla auttamassa lampaiden hoidossa silloin kun tarvetta on.
Viime viikonloppuna oli sitten se hetki, kun lampaat piti kerätä kokoon laaksosta ja kukkuloilta karitsoiden erottelua varten. Sinne matkasimme siis, sekä uudet opiskelijat että vanhoista ne jotka vielä Islannissa vaikuttavat. Lisäksi paikalle saapui muutamia edellämainittujen puoliskoita, pari paikallista lammasfarmaria ja naisen aikuinen tytär perheineen.
Voin sanoa, että lampaiden paimennus on huomattavan rankkaa puuhaa. Laakson maasto ei ollut mitenkään optimaalista. Suurin osa siitä oli erittäin epätasaista, ja niin korkean heinän peitossa että oli mahdotonta tietää putoaisiko seuraavalla askeleella säärenmitan verran alemmas, vai joutuisiko kenties ponnistamaan ylöspäin. Ja muutaman metrin välein oli oja, parhaimmillaan niin syvä että ensin piti kiivetä törmää alas, sitten hypätä varsinaisen veden yli (tai hätätapauksessa kahlata) ja sitten kiivetä vastapäistä törmää ylös. Kaikki tämä piti tehdä niin että pysyi samassa linjassa muiden kanssa, jotka liikkuivat kukin omanlaisessaan maastossa. Jotkut suossa, jotkut korkealla irtokivien peittämillä kukkulanrinteillä. Ja sama edestakaisin aina kun lampaat onnistuivat karkaamaan linjan läpi takaisin päin.
Lauantai-iltapäivällä hätisteltiin ensimmäisiä lampaita lampolaan, kun eräs uuhi päätti esitellä ninjakykyjään. Ryhmän muut lampaat olivat suhteellisen kiltisti menossa ovelle päin, mutta tämä kyseinen yksilö teki täyskäännöksen, hyppäsi takanaan seisovien tyttöjen kasvojen korkeudelle ja potkaisi villisti kaikilla jaloillaan eri suuntiin. Tytöt tietysti väistivät, ja lammas kirmasi takaisin niitylle josta se oli haettava takaisin. Mikä oli huomattavan vaikeaa, kun kaikki nauroivat hysteerisesti.
Päivätyön jälkeen kaikki olivat kuolemanväsyneitä, mutta sittenkin päädyttiin istumaan pihaan pystytetyllä leirinuotiolla ja juomaan viiniä seuraavan vuorokauden puolelle. Taas puhuttiin EU:sta, valaanpyynnistä ja muista elämää suuremmista asioista. Jollain ilveellä päästiin kuitenkin taas sunnuntaiaamuna ylös jatkamaan ravaamista.
Sunnuntaina keräiltiin viimeiset lampaat hankalimmista paikoista ja eroteltiin teuraaksi lähteviä karitsoja muusta laumasta. Asiaan kuului muutamia varsin vaikuttavia lampaantaklausliikkeitä, myös opiskelijoilta. Meillä oli koko viikonlopun apunamme myös yksi lammaskoira, jonka tyylipuhdas työskentely herätti kaksijalkaisissa työtovereissa laajaa ihailua.
Kun päivätyö oli tehty, herättiin siihen ikävään tosiasiaan että yliopiston johtaja (mahtava tyyppi ja erittäin suosittu) oli nähty viimeksi joskus päivemmällä, kukkulan korkeimmalla kohdalla erittäin vaikeassa maastossa. Kyseisen ihmisen tiedetään mielellään harhailevan yksinään kukkuloille, mutta tällä kertaa hän ei ollut ilmoittanut kenellekään mitään, ja Länsivuonojen syksyssä pimeä tulee nopeasti. Lisäksi hän ei ole suoranaisesti maailman käytännöllisin ihminen.
Kaksi ihmistä lähti välittömästi autoilla ajelemaan laakson läpi kulkevaa tietä ja tähyilemään kiikareilla kukkulanrinteitä. He palasivat kuitenkin tyhjin käsin. Yksi paimennusporukan jäsenistä on paikallisen pelastustiimin vapaaehtoinen, ja hän päätti yrittää vielä kerran, jonka jälkeen kutsuttaisiin viranomaiset hätiin. Pakattiin siis yksi jeeppi täyteen ihmisiä - allekirjoittanut mukaan lukien - ja lähdettiin uudestaan. Onneksi ei kovin usein joudu kokemaan niin haudanvakavaa tunnelmaa kuin silloin, kun jeeppi kaartoi tilan pihasta odottamaan jääneiden tuijottaessa synkkinä perään.
Emme ehtineet kiikaroida kovinkaan kauaa, kun eräs paimennukseen osallistunut isäntä ajeli tietä pitkin vastaan etsinnän kohde kyydissään. Kävi ilmi että arvoisa johtajamme oli kukkuloilla kiipeillessään nähnyt alhaalle jätetyn auton, jota oli luullut omakseen, ja lähtenyt hakemaan sitä. Me kun olimme edellisenä iltana jättäneet hänen autonsa kauemmas joen varteen. Kuultuaan että olimme viittä vaille hälyttäneet etsintäpartion, hän oli ensin hyvin hämmästynyt, sen jälkeen hyvin nolo.
Palasimme farmille, jossa koettiin helpottuneita ja lievästi moittivia jälleennäkemisiä, jonka jälkeen pakkailtiin tavarat autoihin ja lähdettiin paluumatkalle kohti Isafjorduria. Loppuiltaan kuului syvää väsymystä ja ankaraa pyykkäystä. Tänään uuden kurssin aloitusluennolla on nähty lihassärkyisiä ja savulta tuoksuvia ihmisiä.
Seuraavaa farmimatkaa odotellessa,
-Vilma
Noin tunnin ajomatkan päässä täältä (teillä joilla on ajettava hyvin hitaasti) on vuorien ja meren välissä suurehko laakso, jossa on aikanaan asunut viitisenkymmentä ihmistä. Tätä nykyä siellä kuitenkin asuu vakituisesti vain yksi nainen, tämän kaksitoistavuotias poika ja kaksisataa lammasta. Ilmeisesti yliopiston johtaja tuntee kyseisen naisen jo pidemmältä ajalta, ja tavaksi on tullut että CMM-opiskelijat käyvät porukalla auttamassa lampaiden hoidossa silloin kun tarvetta on.
Viime viikonloppuna oli sitten se hetki, kun lampaat piti kerätä kokoon laaksosta ja kukkuloilta karitsoiden erottelua varten. Sinne matkasimme siis, sekä uudet opiskelijat että vanhoista ne jotka vielä Islannissa vaikuttavat. Lisäksi paikalle saapui muutamia edellämainittujen puoliskoita, pari paikallista lammasfarmaria ja naisen aikuinen tytär perheineen.
Voin sanoa, että lampaiden paimennus on huomattavan rankkaa puuhaa. Laakson maasto ei ollut mitenkään optimaalista. Suurin osa siitä oli erittäin epätasaista, ja niin korkean heinän peitossa että oli mahdotonta tietää putoaisiko seuraavalla askeleella säärenmitan verran alemmas, vai joutuisiko kenties ponnistamaan ylöspäin. Ja muutaman metrin välein oli oja, parhaimmillaan niin syvä että ensin piti kiivetä törmää alas, sitten hypätä varsinaisen veden yli (tai hätätapauksessa kahlata) ja sitten kiivetä vastapäistä törmää ylös. Kaikki tämä piti tehdä niin että pysyi samassa linjassa muiden kanssa, jotka liikkuivat kukin omanlaisessaan maastossa. Jotkut suossa, jotkut korkealla irtokivien peittämillä kukkulanrinteillä. Ja sama edestakaisin aina kun lampaat onnistuivat karkaamaan linjan läpi takaisin päin.
Lauantai-iltapäivällä hätisteltiin ensimmäisiä lampaita lampolaan, kun eräs uuhi päätti esitellä ninjakykyjään. Ryhmän muut lampaat olivat suhteellisen kiltisti menossa ovelle päin, mutta tämä kyseinen yksilö teki täyskäännöksen, hyppäsi takanaan seisovien tyttöjen kasvojen korkeudelle ja potkaisi villisti kaikilla jaloillaan eri suuntiin. Tytöt tietysti väistivät, ja lammas kirmasi takaisin niitylle josta se oli haettava takaisin. Mikä oli huomattavan vaikeaa, kun kaikki nauroivat hysteerisesti.
Päivätyön jälkeen kaikki olivat kuolemanväsyneitä, mutta sittenkin päädyttiin istumaan pihaan pystytetyllä leirinuotiolla ja juomaan viiniä seuraavan vuorokauden puolelle. Taas puhuttiin EU:sta, valaanpyynnistä ja muista elämää suuremmista asioista. Jollain ilveellä päästiin kuitenkin taas sunnuntaiaamuna ylös jatkamaan ravaamista.
Sunnuntaina keräiltiin viimeiset lampaat hankalimmista paikoista ja eroteltiin teuraaksi lähteviä karitsoja muusta laumasta. Asiaan kuului muutamia varsin vaikuttavia lampaantaklausliikkeitä, myös opiskelijoilta. Meillä oli koko viikonlopun apunamme myös yksi lammaskoira, jonka tyylipuhdas työskentely herätti kaksijalkaisissa työtovereissa laajaa ihailua.
Kun päivätyö oli tehty, herättiin siihen ikävään tosiasiaan että yliopiston johtaja (mahtava tyyppi ja erittäin suosittu) oli nähty viimeksi joskus päivemmällä, kukkulan korkeimmalla kohdalla erittäin vaikeassa maastossa. Kyseisen ihmisen tiedetään mielellään harhailevan yksinään kukkuloille, mutta tällä kertaa hän ei ollut ilmoittanut kenellekään mitään, ja Länsivuonojen syksyssä pimeä tulee nopeasti. Lisäksi hän ei ole suoranaisesti maailman käytännöllisin ihminen.
Kaksi ihmistä lähti välittömästi autoilla ajelemaan laakson läpi kulkevaa tietä ja tähyilemään kiikareilla kukkulanrinteitä. He palasivat kuitenkin tyhjin käsin. Yksi paimennusporukan jäsenistä on paikallisen pelastustiimin vapaaehtoinen, ja hän päätti yrittää vielä kerran, jonka jälkeen kutsuttaisiin viranomaiset hätiin. Pakattiin siis yksi jeeppi täyteen ihmisiä - allekirjoittanut mukaan lukien - ja lähdettiin uudestaan. Onneksi ei kovin usein joudu kokemaan niin haudanvakavaa tunnelmaa kuin silloin, kun jeeppi kaartoi tilan pihasta odottamaan jääneiden tuijottaessa synkkinä perään.
Emme ehtineet kiikaroida kovinkaan kauaa, kun eräs paimennukseen osallistunut isäntä ajeli tietä pitkin vastaan etsinnän kohde kyydissään. Kävi ilmi että arvoisa johtajamme oli kukkuloilla kiipeillessään nähnyt alhaalle jätetyn auton, jota oli luullut omakseen, ja lähtenyt hakemaan sitä. Me kun olimme edellisenä iltana jättäneet hänen autonsa kauemmas joen varteen. Kuultuaan että olimme viittä vaille hälyttäneet etsintäpartion, hän oli ensin hyvin hämmästynyt, sen jälkeen hyvin nolo.
Palasimme farmille, jossa koettiin helpottuneita ja lievästi moittivia jälleennäkemisiä, jonka jälkeen pakkailtiin tavarat autoihin ja lähdettiin paluumatkalle kohti Isafjorduria. Loppuiltaan kuului syvää väsymystä ja ankaraa pyykkäystä. Tänään uuden kurssin aloitusluennolla on nähty lihassärkyisiä ja savulta tuoksuvia ihmisiä.
Seuraavaa farmimatkaa odotellessa,
-Vilma
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Lisää kuvia
Koska kuvien lätkiminen blogiin tekstin sekaan on vaivalloista ja hidastaa sivujen latautumista, laitoin Flickriin samat kuvat jotka löytyvät Facebookista. Toisin sanoen, epäsäännöllisesti päivittyvä kuvakollaasi löytyy allaolevasta linkistä.
http://www.flickr.com/photos/53960165@N07/sets/72157624836236827/
-Vilma
http://www.flickr.com/photos/53960165@N07/sets/72157624836236827/
-Vilma
tiistai 7. syyskuuta 2010
Ensivaikutelmia ja muita ajatuksia
Suomessa en olisi odottanut löytäväni kuollutta haita makaamasta asvaltilla yliopiston takana. Täällä sekin ilmeisesti kuuluu normipäivään.
Kadulla makaava hai on itseasiassa surullisen hyvä esimerkki islantilaisesta jätteidenkäsittelystä. Kierrätys on täkäläisille varsin vieras juttu. Pulloja ja tölkkejä kerätään, mutta kaikki muu poltetaan lämmikkeeksi. Länsivuonoilta kun ei juuri geotermistä energiaa löydy. Lisäksi kaikki mahdolliset jätevedet lasketaan suoraan mereen, ja niemen kärjessä on heti museoalueen takana tehdasalueiden yhteinen, vähemmän esteettinen kaatopaikka. Opiskelumotivaatiota kohottava näky.
Toista kouluviikkoa mennään, ja ainakin toistaiseksi olen ihan liekeissä. On ihan uutta että luennoilla puhutaan elävästä elämästä. Meille on ensimmäisestä päivästä alkaen opetettu sivuaineena poliitikkojen manipulointia. Pari ihan hyvää keskusteluakin on jo saatu aikaan, keskustelu ihmispopulaation mahdollisesta rajoittamisen tarpeesta ja sen toteuttamisen metodeista tosin oli lähteä hiukan lapasesta.
Me olemme varsin mielenkiintoinen kokoonpano. 25:stä kahdeksan on Kanadasta, kolme USA:sta ja loput ainakin Suomesta, Israelista, Kamerunista, Saksasta, Latviasta, Liettuasta, Englannista ja Hongongista. Miespuoleisia on 12 ja naispuoleisia 13, mikä on poikkeuksellista Islannissa, jossa 80% yliopisto-opiskelijoista on naisia. Enemmistö on kahdenkympin puolivälistä, mutta muutama yli nelikymppinenkin löytyy. Kaksi on naimisissa, toisen perheeseen kuuluu myös pari lasta.
Meidän ainut englantilaisemme ja yksi kanadalaisista ovat, no, suunnilleen saman kokoisia ja molemmilla on samantyylinen tukka ja parta. Tämä riittää siihen, että osa ihmisistä sekoittaa heidät keskenään. Siihen pisteeseen asti, että kun kyseinen kandalainen alkoi viime viikolla seurustella yliopiston saksalaisen harjoittelijan kanssa, suurin osa opettajista oli siinä uskossa että kyseessä oli tämä englantilainen. Mitään suurempaa kriisiä ei asiasta tiettävästi päässyt syntymään, mutta koska englantilaisella on identtinen kaksoisveli, otti hän asian lievästi hajoittavana. “Mihin mun pitää mennä että mua ei koko ajan sekoiteta johonkuhun toiseen?”
On virkistävää olla taas tosissaan vihreiden ihmisten keskellä. Tästä porukasta löytyy kunnon taisteluhenkeä, aina Greenpeace-vivahteisiin asti. Mulla oli Suomessakin joskus sellaisia kavereita, mutta sitten ne kaikki kyynistyivät ja alkoivat äänestää Kokoomusta.
Aktivismista puheenollen, 350.org.
Vaikka tämä on pieni, vuonojen keskelle suljettu kaupunki, jonka voisi kuvitella alkavan ahdistaa (ja talven pimeyden keskellä varmaan vielä alkaakin), täällä on jollakin kieroutuneella tavalla paljon vapaampi olo. Vaikka asukkaita on vain se neljä tuhatta, aktiviteetteja on kuitenkin joka lähtöön, ja koska kaikki on niin lähellä ja helposti saatavilla, elämää ei juurikaan tarvitse suunnitella etukäteen. Jos iltapäivällä tulee sellainen olo että tahtoo tehdä jotakin, voi kävellä pari korttelia ja olla jossakin, missä voi tehdä jotakin. Ja jos ihmisten naamat alkavat ahdistaa, voi aina kiivetä vuoren rinnettä vähän ylöspäin tai laskuveden aikaan aallonmurtajan taakse, ja huomata olevansa täysin yksin ja rauhassa itsensä kanssa.
Saa nähdä kauanko alkuhype kestää. Katsellaan miten tämä tästä kehittyy.
-Vilma
Kadulla makaava hai on itseasiassa surullisen hyvä esimerkki islantilaisesta jätteidenkäsittelystä. Kierrätys on täkäläisille varsin vieras juttu. Pulloja ja tölkkejä kerätään, mutta kaikki muu poltetaan lämmikkeeksi. Länsivuonoilta kun ei juuri geotermistä energiaa löydy. Lisäksi kaikki mahdolliset jätevedet lasketaan suoraan mereen, ja niemen kärjessä on heti museoalueen takana tehdasalueiden yhteinen, vähemmän esteettinen kaatopaikka. Opiskelumotivaatiota kohottava näky.
Toista kouluviikkoa mennään, ja ainakin toistaiseksi olen ihan liekeissä. On ihan uutta että luennoilla puhutaan elävästä elämästä. Meille on ensimmäisestä päivästä alkaen opetettu sivuaineena poliitikkojen manipulointia. Pari ihan hyvää keskusteluakin on jo saatu aikaan, keskustelu ihmispopulaation mahdollisesta rajoittamisen tarpeesta ja sen toteuttamisen metodeista tosin oli lähteä hiukan lapasesta.
Me olemme varsin mielenkiintoinen kokoonpano. 25:stä kahdeksan on Kanadasta, kolme USA:sta ja loput ainakin Suomesta, Israelista, Kamerunista, Saksasta, Latviasta, Liettuasta, Englannista ja Hongongista. Miespuoleisia on 12 ja naispuoleisia 13, mikä on poikkeuksellista Islannissa, jossa 80% yliopisto-opiskelijoista on naisia. Enemmistö on kahdenkympin puolivälistä, mutta muutama yli nelikymppinenkin löytyy. Kaksi on naimisissa, toisen perheeseen kuuluu myös pari lasta.
Meidän ainut englantilaisemme ja yksi kanadalaisista ovat, no, suunnilleen saman kokoisia ja molemmilla on samantyylinen tukka ja parta. Tämä riittää siihen, että osa ihmisistä sekoittaa heidät keskenään. Siihen pisteeseen asti, että kun kyseinen kandalainen alkoi viime viikolla seurustella yliopiston saksalaisen harjoittelijan kanssa, suurin osa opettajista oli siinä uskossa että kyseessä oli tämä englantilainen. Mitään suurempaa kriisiä ei asiasta tiettävästi päässyt syntymään, mutta koska englantilaisella on identtinen kaksoisveli, otti hän asian lievästi hajoittavana. “Mihin mun pitää mennä että mua ei koko ajan sekoiteta johonkuhun toiseen?”
On virkistävää olla taas tosissaan vihreiden ihmisten keskellä. Tästä porukasta löytyy kunnon taisteluhenkeä, aina Greenpeace-vivahteisiin asti. Mulla oli Suomessakin joskus sellaisia kavereita, mutta sitten ne kaikki kyynistyivät ja alkoivat äänestää Kokoomusta.
Aktivismista puheenollen, 350.org.
Vaikka tämä on pieni, vuonojen keskelle suljettu kaupunki, jonka voisi kuvitella alkavan ahdistaa (ja talven pimeyden keskellä varmaan vielä alkaakin), täällä on jollakin kieroutuneella tavalla paljon vapaampi olo. Vaikka asukkaita on vain se neljä tuhatta, aktiviteetteja on kuitenkin joka lähtöön, ja koska kaikki on niin lähellä ja helposti saatavilla, elämää ei juurikaan tarvitse suunnitella etukäteen. Jos iltapäivällä tulee sellainen olo että tahtoo tehdä jotakin, voi kävellä pari korttelia ja olla jossakin, missä voi tehdä jotakin. Ja jos ihmisten naamat alkavat ahdistaa, voi aina kiivetä vuoren rinnettä vähän ylöspäin tai laskuveden aikaan aallonmurtajan taakse, ja huomata olevansa täysin yksin ja rauhassa itsensä kanssa.
Saa nähdä kauanko alkuhype kestää. Katsellaan miten tämä tästä kehittyy.
-Vilma
sunnuntai 29. elokuuta 2010
I say tomato, you say... tomaatti?
Kielikurssi on onnellisesti opiskeltu. Osaan sanoa islannksi vähintäänkin 'hyvää päivää', 'kiitos paljon' ja 'puhun vähän islantia'.
Kielenopiskeluun kuului muun muassa kaksi elokuvailtaa. Suosittelen lämpimästi leffaa nimeltä Children of the Nature, joka on huomattavasti parempi kuin IMDB:n arvosana antaa ymmärtää. Lisäksi tehtiin ekskursio läheiseen laaksoon, jossa päästiin tutustumaan paikalliseen pakanauskontoon ja maistelemaan paikallisravintolan ruokia. Valitettavasti listalla ei kuitenkaan ollut hiekkakuopassa hapatettua haita.
Kielikurssin päätteeksi käytiin paikallisessa kalaravintolassa, jossa oli syö-niin-paljon-kuin-voit -buffet. Kissakala oli käsittämättömän hyvää. Ravintolaillan jälkeen jatkettiin paikalliseen pubiin, jossa käytiin olutlasien ääressä syvällisiä keskusteluja muun muassa saksalaisten kollektiivisesta syyllisyydestä, Skotlannin separaatioaikeista, erilaisista englannin aksenteista, EU:sta ja Natosta.
Eilen oli maisteriohjelman aloitustilaisuus. Aluksi meille esiteltiin taloa, henkilökuntaa ja kaupunkia, jonka jälkeen ajettiin vuoren toiselle puolelle rantakävelylle (6 km tunnelissa, hui!). Rannalla juotiin alkumaljoina islantilaista vodkaa simpukankuorista ja syötiin lättyjä kaakaon kera. Illalla oli sitten opiskelijajärjestö Ægirin (meren ja bilettämisen jumala) grilli-ilta, jossa pääsimme tapaamaan sekä toisiamme että viimevuotisia opiskelijoita. Joidenkin ilta venähti aamun puolelle, joten tänään Punaisessa Talossa on hoiperrellut muutamia hyvin krapulaisia angloamerikkalaisia.
Tänään allekirjoittanut sekä suomalainen Annukka, latvialainen Liene ja israelilainen Dafna ryhtyivät vuorenvalloitukseen. Valitsimme spontaanisti helponnäköisen kohdan rinteesta ja ryhdyimme rämpimään ylöspäin, mikä oli päättyä katastrofiin siinä vaiheessa kun rinne muuttui irtokiviksi ja -hiekaksi, ja alkoi sataa. Liene jouduttiin kertaalleen pelastamaan kallionkielekkeeltä ja ehdimme kaikki pelätä enemmän tai vähemmän henkemme puolesta, mutta selvisimme kuin selvisimmekin ehjinä alas.
Ihmiset täällä ovat mahtavia, sekä islantilaiset että opiskelijat. Kaikki ovat uskomattoman avoimia ja sosiaalisia. Kielellinen itsetunto täällä kyllä pyrkii hiukan romahtamaan, kaikkien sadanyhden kanadalaisen ja muutaman muun natiivin englanninpuhujan kanssa. Onneksi pystyn kommunikoimaan varsin sujuvasti kaikkien kanssa, ainoastaan porukan ainoan englantilaisen kanssa on lieviä molemminpuolisia ymmärrysvaikeuksia. :)
Nyt jazz-konserttiin. Kyllä niitä kuviakin vielä joskus tulee.
-Vilma
Kielenopiskeluun kuului muun muassa kaksi elokuvailtaa. Suosittelen lämpimästi leffaa nimeltä Children of the Nature, joka on huomattavasti parempi kuin IMDB:n arvosana antaa ymmärtää. Lisäksi tehtiin ekskursio läheiseen laaksoon, jossa päästiin tutustumaan paikalliseen pakanauskontoon ja maistelemaan paikallisravintolan ruokia. Valitettavasti listalla ei kuitenkaan ollut hiekkakuopassa hapatettua haita.
Kielikurssin päätteeksi käytiin paikallisessa kalaravintolassa, jossa oli syö-niin-paljon-kuin-voit -buffet. Kissakala oli käsittämättömän hyvää. Ravintolaillan jälkeen jatkettiin paikalliseen pubiin, jossa käytiin olutlasien ääressä syvällisiä keskusteluja muun muassa saksalaisten kollektiivisesta syyllisyydestä, Skotlannin separaatioaikeista, erilaisista englannin aksenteista, EU:sta ja Natosta.
Eilen oli maisteriohjelman aloitustilaisuus. Aluksi meille esiteltiin taloa, henkilökuntaa ja kaupunkia, jonka jälkeen ajettiin vuoren toiselle puolelle rantakävelylle (6 km tunnelissa, hui!). Rannalla juotiin alkumaljoina islantilaista vodkaa simpukankuorista ja syötiin lättyjä kaakaon kera. Illalla oli sitten opiskelijajärjestö Ægirin (meren ja bilettämisen jumala) grilli-ilta, jossa pääsimme tapaamaan sekä toisiamme että viimevuotisia opiskelijoita. Joidenkin ilta venähti aamun puolelle, joten tänään Punaisessa Talossa on hoiperrellut muutamia hyvin krapulaisia angloamerikkalaisia.
Tänään allekirjoittanut sekä suomalainen Annukka, latvialainen Liene ja israelilainen Dafna ryhtyivät vuorenvalloitukseen. Valitsimme spontaanisti helponnäköisen kohdan rinteesta ja ryhdyimme rämpimään ylöspäin, mikä oli päättyä katastrofiin siinä vaiheessa kun rinne muuttui irtokiviksi ja -hiekaksi, ja alkoi sataa. Liene jouduttiin kertaalleen pelastamaan kallionkielekkeeltä ja ehdimme kaikki pelätä enemmän tai vähemmän henkemme puolesta, mutta selvisimme kuin selvisimmekin ehjinä alas.
Ihmiset täällä ovat mahtavia, sekä islantilaiset että opiskelijat. Kaikki ovat uskomattoman avoimia ja sosiaalisia. Kielellinen itsetunto täällä kyllä pyrkii hiukan romahtamaan, kaikkien sadanyhden kanadalaisen ja muutaman muun natiivin englanninpuhujan kanssa. Onneksi pystyn kommunikoimaan varsin sujuvasti kaikkien kanssa, ainoastaan porukan ainoan englantilaisen kanssa on lieviä molemminpuolisia ymmärrysvaikeuksia. :)
Nyt jazz-konserttiin. Kyllä niitä kuviakin vielä joskus tulee.
-Vilma
lauantai 21. elokuuta 2010
Muuttomatka
Allekirjoittanut on onnellisesti perillä.
Bussi vei perjantaina kiltisti Helsinki-Vantaalle. Check-in-jonossa oli paljon ihmisiä joilla oli kauhea kiire luukulle, mutta pääsin sinne lopulta minäkin. Turvatarkastuksessa sain osakseni elämäni huolellisimman hipelöinnin, huomasi että koneen matkustajista suurimmalla osalla oli päämääränä Yhdysvallat.
Vaikka tiesin olevani tulossa täysin eri ilmastovyöhykkeelle, onnistui Islanti sittenkin yllättämään. Ensimmäinen ajatus tihrustaessani lentokoneen keskipaikalta ikkunasta ulos ja siiven yli, oli "onpa se ruskea". Keflavikin lentokentältä lähdettäessä ajettiin lähes täysin kuolleen kivierämaan halki, vasta Reykjavikista löytyi puita, nurmikkoa ja kukkamaita.
Islantiin lentämisestä tekee varsin hämmentävää se, että a) Reykjavikissa on kaksi lentokenttää, kaupungin ulkopuolella Keflavik, joka on iso ja hoitaa kansainvälisen liikenteen, ja lähempänä keskustaa Reykjavik Airport, joka on hyvin pieni ja hoitaa pääasiassa kotimaan liikenteen, sekä b) se, että ulkomaille liikennöi Icelandair ja kotimaassa Air Iceland. Pysy siinä nyt sitten kartalla.
Reykjavikiin saavuttua olin väsynyt, nälkäinen, ikävissäni ja lievästi päänsärkyinen, joten en jaksanut liiemmälti ottaa iloa irti kaupungista. Hoipertelin syömään ensimmäiseen vastaantulevaan pitseriaan ja kävin ottamassa pari valokuvaa, minkä jälkeen painuin takaisin hostellille hyödyntämään hetkeksi ilmaista wlania ja sitten nukkumaan.
Lauantaiaamuna lento Isafjorduriin lähti kahdeksalta. Olin jo hostellia varatessani lähettänyt sähköpostia siitä miten check-out hoidettaisiin puoli seitsemän aikaan, koska respa ei ollut niin aikaisin auki. Sähköpostitse minulle vastattiin, että voisin jättää avaimeni keittiön ovelle. Kun sisäänkirjautuessani kysyin samaa, minun käskettiin soittaa annettuun puhelinumeroon, joku tulisi ottamaan avaimen vastaan.
Heräsin sitten herätyskellon piipatessa kuutta, keräsin tavarani, hiivin ulos dormitorystä ja soitin annettuun numeroon. Hämmästynyt miesääni vastasi: "You're checking out? Just leave the key on the bed." Vein sitten lievästi sadatellen avaimen takaisin punkalleni ja soitin taksin. Ajomatkalla kentälle ihmettelin, miten hiljainen Reykjavikin keskusta on vielä lähempänä seitsemää aamulla. Vasta kun taksi oli jättänyt minut lentokentän lukitulle ovelle, tulin katsoneeksi rannekelloani. Tässä vaiheessa tajusin, etten ollut missään vaiheessa kääntänyt herätyskellona toiminutta kännykkääni Islannin aikaan. Kello oli toisin sanoen neljä aamuyöllä. Sillä hetkellä ei ollut niin sanotusti voittajafiilis.
Olin soittanut taksin hostellin kolikkopuhelimesta joten minulla ei ollut sen numeroa, eikä minulla tietysti ollut myöskään enää hostellin avainta, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jäädä istumaan lentokentän edustalle. Siellä ei tietenkään ollut edes ainuttakaan penkkiä. Istuin sitten laukullani katsellen auringonnousua ja kuunnellen Reykjavikin heräämistä - mikä ei muuten ole lainkaan niin runollista kuin miltä kuulostaa. Minulla oli huomattavan tylsä ja kylmä kolmituntinen, ja tunsin oloni pummiksi.
Siitä alkaen kun lentokentän ovet avautuivat seitsemältä, kaikki menikin sitten taas suunnitelmien mukaan. Maan sisäinen lentely oli varsin hämmentävä kokemus, kukaan ei ollut kiinnostunut passistani tai siitä mitä minulla olisi mahdollisesti saattanut olla paitani alla.
Isafjordurin lentokentällä minua oli vastassa yliopiston edustaja, varsin mukavan oloinen nuori nainen, joka esitteli minulle muutaman tärkeimmän paikan kaupungissa, käytti yliopistolla ja vei lopulta uuteen kotiini, niin kutsuttuun Punaiseen Taloon. Talo oli juurikin niin idyllinen kuin kuvien perusteella näytti, ja koska sinne oli muuttanut vasta yksi keski-ikäinen, islantilais-honkongilainen pariskunta, pääsin valitsemaan huoneeni ihan itse. Niinpä minulla on nyt huone kahdella ikkunalla ja pienellä parvekkeella aivan kylpyhuoneen vieressä.
Valitettavasti talo on hiukan tarpeettoman brittiläishenkinen. Tuplaikkunat, kuivauskaapit tai vessan käsisuihkut eivät ole vielä löytäneet tietään tällekään saarelle. Hanat ovat sentään sekoittavia.
Ei-toivotusta heräämisajasta johtuen tämänkin päivän olen ollut liian väsynyt tekemään mitään järkevää. Olo on vielä toistaiseksi hiukan orpo ja eksynyt, luotan että pääsen paremmin vauhtiin kun saan lisää kämppäkavereita. Muiden Punaisen Talon asukkaiden pitäisi olla suunnilleen minun ikäisiäni, mikä on tietysti mukavaa.
Huomenna on sitten islanninkurssin aloitustilaisuus, johon pitäisi osallistua muutaman opiskelukaverinkin. Internetin saamisessa asunnolle todennäköisesti kestää, onneksi täällä on useampi julkinen paikka joissa on vapaa ja ilmainen wlan. Kuulette siis minusta jatkossakin.
-Vilma
Bussi vei perjantaina kiltisti Helsinki-Vantaalle. Check-in-jonossa oli paljon ihmisiä joilla oli kauhea kiire luukulle, mutta pääsin sinne lopulta minäkin. Turvatarkastuksessa sain osakseni elämäni huolellisimman hipelöinnin, huomasi että koneen matkustajista suurimmalla osalla oli päämääränä Yhdysvallat.
Vaikka tiesin olevani tulossa täysin eri ilmastovyöhykkeelle, onnistui Islanti sittenkin yllättämään. Ensimmäinen ajatus tihrustaessani lentokoneen keskipaikalta ikkunasta ulos ja siiven yli, oli "onpa se ruskea". Keflavikin lentokentältä lähdettäessä ajettiin lähes täysin kuolleen kivierämaan halki, vasta Reykjavikista löytyi puita, nurmikkoa ja kukkamaita.
Islantiin lentämisestä tekee varsin hämmentävää se, että a) Reykjavikissa on kaksi lentokenttää, kaupungin ulkopuolella Keflavik, joka on iso ja hoitaa kansainvälisen liikenteen, ja lähempänä keskustaa Reykjavik Airport, joka on hyvin pieni ja hoitaa pääasiassa kotimaan liikenteen, sekä b) se, että ulkomaille liikennöi Icelandair ja kotimaassa Air Iceland. Pysy siinä nyt sitten kartalla.
Reykjavikiin saavuttua olin väsynyt, nälkäinen, ikävissäni ja lievästi päänsärkyinen, joten en jaksanut liiemmälti ottaa iloa irti kaupungista. Hoipertelin syömään ensimmäiseen vastaantulevaan pitseriaan ja kävin ottamassa pari valokuvaa, minkä jälkeen painuin takaisin hostellille hyödyntämään hetkeksi ilmaista wlania ja sitten nukkumaan.
Lauantaiaamuna lento Isafjorduriin lähti kahdeksalta. Olin jo hostellia varatessani lähettänyt sähköpostia siitä miten check-out hoidettaisiin puoli seitsemän aikaan, koska respa ei ollut niin aikaisin auki. Sähköpostitse minulle vastattiin, että voisin jättää avaimeni keittiön ovelle. Kun sisäänkirjautuessani kysyin samaa, minun käskettiin soittaa annettuun puhelinumeroon, joku tulisi ottamaan avaimen vastaan.
Heräsin sitten herätyskellon piipatessa kuutta, keräsin tavarani, hiivin ulos dormitorystä ja soitin annettuun numeroon. Hämmästynyt miesääni vastasi: "You're checking out? Just leave the key on the bed." Vein sitten lievästi sadatellen avaimen takaisin punkalleni ja soitin taksin. Ajomatkalla kentälle ihmettelin, miten hiljainen Reykjavikin keskusta on vielä lähempänä seitsemää aamulla. Vasta kun taksi oli jättänyt minut lentokentän lukitulle ovelle, tulin katsoneeksi rannekelloani. Tässä vaiheessa tajusin, etten ollut missään vaiheessa kääntänyt herätyskellona toiminutta kännykkääni Islannin aikaan. Kello oli toisin sanoen neljä aamuyöllä. Sillä hetkellä ei ollut niin sanotusti voittajafiilis.
Olin soittanut taksin hostellin kolikkopuhelimesta joten minulla ei ollut sen numeroa, eikä minulla tietysti ollut myöskään enää hostellin avainta, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jäädä istumaan lentokentän edustalle. Siellä ei tietenkään ollut edes ainuttakaan penkkiä. Istuin sitten laukullani katsellen auringonnousua ja kuunnellen Reykjavikin heräämistä - mikä ei muuten ole lainkaan niin runollista kuin miltä kuulostaa. Minulla oli huomattavan tylsä ja kylmä kolmituntinen, ja tunsin oloni pummiksi.
Siitä alkaen kun lentokentän ovet avautuivat seitsemältä, kaikki menikin sitten taas suunnitelmien mukaan. Maan sisäinen lentely oli varsin hämmentävä kokemus, kukaan ei ollut kiinnostunut passistani tai siitä mitä minulla olisi mahdollisesti saattanut olla paitani alla.
Isafjordurin lentokentällä minua oli vastassa yliopiston edustaja, varsin mukavan oloinen nuori nainen, joka esitteli minulle muutaman tärkeimmän paikan kaupungissa, käytti yliopistolla ja vei lopulta uuteen kotiini, niin kutsuttuun Punaiseen Taloon. Talo oli juurikin niin idyllinen kuin kuvien perusteella näytti, ja koska sinne oli muuttanut vasta yksi keski-ikäinen, islantilais-honkongilainen pariskunta, pääsin valitsemaan huoneeni ihan itse. Niinpä minulla on nyt huone kahdella ikkunalla ja pienellä parvekkeella aivan kylpyhuoneen vieressä.
Valitettavasti talo on hiukan tarpeettoman brittiläishenkinen. Tuplaikkunat, kuivauskaapit tai vessan käsisuihkut eivät ole vielä löytäneet tietään tällekään saarelle. Hanat ovat sentään sekoittavia.
Ei-toivotusta heräämisajasta johtuen tämänkin päivän olen ollut liian väsynyt tekemään mitään järkevää. Olo on vielä toistaiseksi hiukan orpo ja eksynyt, luotan että pääsen paremmin vauhtiin kun saan lisää kämppäkavereita. Muiden Punaisen Talon asukkaiden pitäisi olla suunnilleen minun ikäisiäni, mikä on tietysti mukavaa.
Huomenna on sitten islanninkurssin aloitustilaisuus, johon pitäisi osallistua muutaman opiskelukaverinkin. Internetin saamisessa asunnolle todennäköisesti kestää, onneksi täällä on useampi julkinen paikka joissa on vapaa ja ilmainen wlan. Kuulette siis minusta jatkossakin.
-Vilma
tiistai 17. elokuuta 2010
Tärkeitä kysymyksiä ja niiden vastauksia, eli "miksi", "mitä", "missä" ja etenkin "häh"
Miksi?
Herätin perheenjäsenissäni huvittuneisuutta ja epätoivoa ilmoittaessani keväällä hakevani puoleksitoista vuodeksi Islantiin opiskelemaan meri- ja rannikkohallintoa. Sen jälkeen kun neljä vuotta sitten aloitin englannin opiskelun Jyväskylän yliopistossa, olen yrittänyt vaihtaa alaa johonkin mielekkäämpään jo lukuisia kertoja. Milloin olen yrittänyt hakea lukemaan historiaa, milloin kätilöksi, aina yhtä huonolla menestuksellä.
Westfjords Universityn CMM-ohjelman mainoksen bongasin aivan sattumalta Facebookin sivupalkista. Selailin vähän aikaa ohjelman nettisivuja ja, erästä toista mainosta lainataksemme, siitä se ajatus sitten lähti. Kaipasin jotakin mikä tuntuisi konkreettisella tavalla hyödylliseltä, ja jos sillä olisi jotain tekemistä luonnon kanssa, sen parempi. Olo tuntui suorastaan johdatetulta, kun tajusin että tämä saattaisi olla minun juttuni.
Mitä?
Coastal and Marine Management, jonka olen vapaasti suomentanut "meri- ja rannikkohallinnoksi", kuvaillaan yliopiston nettisivuilla seuraavasti:
Ja toisaalla:
Kurssilistasta löytyvät muun muassa "Economics of Coastal and Marine Environments", "Coastal and Marine Politics and Policies" sekä "Physical Processes of Coastal and Marine Environments". Asiaa katsellaan siis monelta eri kannalta. Lisäksi ohjelmaan kuuluu erilaisia ekskursioita ja vierailevia luennoitsijoita.
Missä?
Isafjordur, tai paikallisittain Ísafjörður, Jäävuono, sijaitsee luoteis-Islannissa Westfjordin (Länsivuonojen) niemimaalla. Kaupungissa on nelisentuhatta asukasta ja pääelinkeino on yllättäen kalastus. Maisemat ovat kuin suoraan matkaoppaasta ja kaupungissa on ilmeisesti varsin vilkasta kulttuuritoimintaa, ainakin musiikin saralla. Paikan päälle pääsee parhaiten lentämällä Reykjavikista.
University Centre of the Westfjords aloitti toimintansa vuonna 2006 ja tarjoaa CMM:n ohella kesäkursseja ja etäopetusta yhteensä noin 200 opiskelijalle vuosittain.
Häh?
Niinpä. Kunnolla osaan vastata näihin kysymyksiin vasta kun olen paikan päällä ja näen mitä oikeasti olen tekemässä. Minulla on jonkin verran taipumusta tehdä ratkaisuja intuition varassa, ja näin kävi tälläkin kertaa. Tähän mennessä leap of faith on toiminut varsin mukavasti, saa nähdä miten nyt käy. Tähän blogiin tulen päivittelemään kuulumisia todennäköisesti säännöllisen epäsäännölliseen tahtiin, toivottavasti kuitenkin koko puolentoista vuoden ajan. Kommentoida saa.
Perjantaista lähtöä odotellessa,
- Vilma
Herätin perheenjäsenissäni huvittuneisuutta ja epätoivoa ilmoittaessani keväällä hakevani puoleksitoista vuodeksi Islantiin opiskelemaan meri- ja rannikkohallintoa. Sen jälkeen kun neljä vuotta sitten aloitin englannin opiskelun Jyväskylän yliopistossa, olen yrittänyt vaihtaa alaa johonkin mielekkäämpään jo lukuisia kertoja. Milloin olen yrittänyt hakea lukemaan historiaa, milloin kätilöksi, aina yhtä huonolla menestuksellä.
Westfjords Universityn CMM-ohjelman mainoksen bongasin aivan sattumalta Facebookin sivupalkista. Selailin vähän aikaa ohjelman nettisivuja ja, erästä toista mainosta lainataksemme, siitä se ajatus sitten lähti. Kaipasin jotakin mikä tuntuisi konkreettisella tavalla hyödylliseltä, ja jos sillä olisi jotain tekemistä luonnon kanssa, sen parempi. Olo tuntui suorastaan johdatetulta, kun tajusin että tämä saattaisi olla minun juttuni.
Mitä?
Coastal and Marine Management, jonka olen vapaasti suomentanut "meri- ja rannikkohallinnoksi", kuvaillaan yliopiston nettisivuilla seuraavasti:
Coastal and Marine Management is a demanding and ambitious master's program in environmental and resource management. The program is cross-disciplinary and prepares students for diverse and exciting positions in both the public and private sectors. It is offered in cooperation with the University of Akureyri, one of Iceland´s state-run universities, which has specialized in fisheries science and related matters for many years.
Among the fields which the master's program in Coastal and Marine Management prepares students to work in are resource and land use planning, environmental impact assessment, consulting work, teaching and research. The program is internationally oriented and taught in English, and both students and instructors come from a diverse range of countries.
Ja toisaalla:
The master's program in coastal and marine management is an interdisciplinary program in with an emphasis on northern regions. Students will learn various methods for managing marine and coastal areas based on economic, social and environmental principles. The content of the program is in accordance with the EU focus on coastal zones.
Kurssilistasta löytyvät muun muassa "Economics of Coastal and Marine Environments", "Coastal and Marine Politics and Policies" sekä "Physical Processes of Coastal and Marine Environments". Asiaa katsellaan siis monelta eri kannalta. Lisäksi ohjelmaan kuuluu erilaisia ekskursioita ja vierailevia luennoitsijoita.
Missä?
Isafjordur, tai paikallisittain Ísafjörður, Jäävuono, sijaitsee luoteis-Islannissa Westfjordin (Länsivuonojen) niemimaalla. Kaupungissa on nelisentuhatta asukasta ja pääelinkeino on yllättäen kalastus. Maisemat ovat kuin suoraan matkaoppaasta ja kaupungissa on ilmeisesti varsin vilkasta kulttuuritoimintaa, ainakin musiikin saralla. Paikan päälle pääsee parhaiten lentämällä Reykjavikista.
University Centre of the Westfjords aloitti toimintansa vuonna 2006 ja tarjoaa CMM:n ohella kesäkursseja ja etäopetusta yhteensä noin 200 opiskelijalle vuosittain.
Häh?
Niinpä. Kunnolla osaan vastata näihin kysymyksiin vasta kun olen paikan päällä ja näen mitä oikeasti olen tekemässä. Minulla on jonkin verran taipumusta tehdä ratkaisuja intuition varassa, ja näin kävi tälläkin kertaa. Tähän mennessä leap of faith on toiminut varsin mukavasti, saa nähdä miten nyt käy. Tähän blogiin tulen päivittelemään kuulumisia todennäköisesti säännöllisen epäsäännölliseen tahtiin, toivottavasti kuitenkin koko puolentoista vuoden ajan. Kommentoida saa.
Perjantaista lähtöä odotellessa,
- Vilma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)