Kuorolaulantaa islantilaisittain

Ennen kuin yliopistossa alkoivat opinnot, istuin viikon islanninkielen tehokurssilla. Kurssin päätösillallisella kävi ilmi että ääntämyksen opettajanamme toiminut nainen oli myös kuoronjohtaja. Keskustelun seurauksena minä ja latvialainen opiskelukaveri kipitimme sitten seuraavalla viikolla Kvennakór Ísafjarðarin harjoituksiin.

Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.

Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.

Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.