Kirjoittelin muistaakseni jo joskus syksyllä kotivuonomme perällä kaasuttelevasta jätteenpolttolaitoksesta, joka vei meiltä viimeisenkin uskon siihen että Islanti olisi jotenkin vihreä maa. Kyseinen konstruktio on nyt viimeinkin suljettu lopullisesti, kun sen vieressä sijaitsevan maatilan lehmien maidosta löytyi dioksiineja reippahasti yli minkään suositusarvojen. Huhut kertovat että jätteenkäsittelyjärjestelmä menee nyt kerralla uusiksi: Kaikki kierrätetään ja ylimääräisistä roskapusseista tulee lisämaksu. Kaikki voittavat, paitsi viljelijä, jonka koko karja menee todennäköisesti syömäkelvottomana teuraaksi, eikä kukaan tiedä kuinka kauan menee ennen kuin maa on taas viljelykelpoista.
Jeremy Irons (!!!) oli kuulemma viikonloppuna/alkuviikosta täällä tekemässä BBC:lle dokumenttia aiheesta. Valitettavasti onnistuin itse olemaan juuri silloin road tripillä poikaystävän ja kolmen hullun norjalaisen kanssa. Oli meillä hauskaa sielläkin, vaelleltiin t-paidat päällä lumen peittämillä vuorilla, auteltiin hevosenomistajien kahvilassa Þingeyrissä ja ihailtiin edellä mainittujen kuusiviikkoista vauvaa.
Jeremy Ironsin tiimoilta kuulin myös, että Viggo Mortensen käy täällä aina silloin tällöin, ja Mick Jaggerkin on bongattu kylältä. Kysyn vaan että miksei yliopisto käytä näitä faktoja mainonnassaan? Olisin tullut tukka vielä pidemmällä putkella.
Poikaystävä listattiin tänään paikalliseen baari-ravintolaan kiireapulaiseksi, ensimmäistä keikkaa odotellessa. Tarkoittanee sitä ettei lähdetäkään pääsiäislomalla Islannin-kiertoajelulle, niin kuin etukäteen suunniteltiin. Huomattavasti taloudellisempi vaihtoehto tämä.
Koira-adoptioprojekti lopulta otti ja kariutui. Tämän hetkinen omistaja löysi Reykjavíkista uuden tyttöystävän, joka kuulemma "rakastaa koiria". Ei auta kuin toivoa että tyttö myös ymmärtää koirista jotain. Onpa Píla ainakin kerran elämässään pesty ja sen kynnet leikattu.
Aloitin viikko sitten 365-valokuvaprojektin. Yksi valokuva joka päivä vuoden ajan. Saattaa kertoa jotain elämästäni täällä, mitä blogi ei kerro. Tai sitten ei.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
torstai 17. maaliskuuta 2011
Pienempiä ja isompia tapahtumia
Poikaystävä tuli tänne lauantaina. Katsotaan onko Ísafjörðurissa työtä saatavilla ulkomaalaiselle, pystyykö jäämään pidemmäksi aikaa vai pitääkö vain loman ja lähtee sitten takaisin. Toivomme edellistä.
Kurssin aiheena meriliikennöinti. Aavistuksen kuivaa, mutta hyvää vaihtelua kun näkökulma on vaihteeksi taloudellisempi, ekologian sijaan. Ja opettaja on hyvä. Esseenkirjoitus vain etenee hiukan nihkeästi, kun aihe ei ole niin oma.
Graduaihe alkaa vähitellen tarkentua. Paikallisesta suojelualueesta olisi tarkoitus tehdä kansainvälisen IUCN-luokituksen mukaan 1b, Designated Wilderness Area / Erämaa-alue, ja tarkoitus olisi tutkia miten sen vaikuttaa alueen käyttöön. Enää ei puutu kuin tutkimusmetodi.
Japanin maanjärjistys ja ydinvoimalakatastrofi ovat täälläkin ykköspuheenaiheena. Osalla on yhteyksiä maahan, yhden vanhemmat asuvat Kalifornian rannikolla tsunamivaara-alueella. Itse olen stalkannut pari vuotta sitten Japanissa tapaamani Tokiolaisen Facebook-profiilia ja todennut japanilaisen asenteen olevan jokseenkin pysäyttävä. Järistystä seuranneet pari päivää Tokiossa ilmeisesti tehtiin töitä kotona, ja heti kun junat kulkivat palattiin toimistolle ympäripyöreisiin työpäiviin, huolimatta siitä että sähköä ja elintarvikkeita on saatavilla vain vaivoin, ja ydinvoimala hengittää niskaan.
Tiiviissä kyläyhteisössä on puolensa. Kaverin koiranpentu raapaisi torstaina omistajalleen haavan sarveiskalvoon, juuri kun tämän poikaystävä oli lähtenyt viikonlopuksi konferenssiin pääkaupunkiin. Kyseinen vamma on ilmeisen tuskallinen ja varsin invalidisoiva, mutta naapurit tekivät potilaalle ruokaa ja käyttivät lääkärissä, ja me kävimme kaupassa, pidimme seuraa ja jonotimme kilpaa lenkittämään koiraa.
Koirista puheenollen, selvitän parhaillaan mahdollisuutta adoptoida täkäläisen kaverin kämppiksen koira. Kyseessä on nelivuotias bordercolliesekoitusnarttu, jota omistaja ei ulkoiluta eikä muutenkaan kummemmin huolehdi, joten kämppäkaverit ovat painostaneet hänet antamaan sen pois. Prosessi on kuitenkin vielä hyvin vaiheessa, palataan siihen kun tiedän enemmän.
Täällä ei vieläkään ole tylsää.
Kurssin aiheena meriliikennöinti. Aavistuksen kuivaa, mutta hyvää vaihtelua kun näkökulma on vaihteeksi taloudellisempi, ekologian sijaan. Ja opettaja on hyvä. Esseenkirjoitus vain etenee hiukan nihkeästi, kun aihe ei ole niin oma.
Graduaihe alkaa vähitellen tarkentua. Paikallisesta suojelualueesta olisi tarkoitus tehdä kansainvälisen IUCN-luokituksen mukaan 1b, Designated Wilderness Area / Erämaa-alue, ja tarkoitus olisi tutkia miten sen vaikuttaa alueen käyttöön. Enää ei puutu kuin tutkimusmetodi.
Japanin maanjärjistys ja ydinvoimalakatastrofi ovat täälläkin ykköspuheenaiheena. Osalla on yhteyksiä maahan, yhden vanhemmat asuvat Kalifornian rannikolla tsunamivaara-alueella. Itse olen stalkannut pari vuotta sitten Japanissa tapaamani Tokiolaisen Facebook-profiilia ja todennut japanilaisen asenteen olevan jokseenkin pysäyttävä. Järistystä seuranneet pari päivää Tokiossa ilmeisesti tehtiin töitä kotona, ja heti kun junat kulkivat palattiin toimistolle ympäripyöreisiin työpäiviin, huolimatta siitä että sähköä ja elintarvikkeita on saatavilla vain vaivoin, ja ydinvoimala hengittää niskaan.
Tiiviissä kyläyhteisössä on puolensa. Kaverin koiranpentu raapaisi torstaina omistajalleen haavan sarveiskalvoon, juuri kun tämän poikaystävä oli lähtenyt viikonlopuksi konferenssiin pääkaupunkiin. Kyseinen vamma on ilmeisen tuskallinen ja varsin invalidisoiva, mutta naapurit tekivät potilaalle ruokaa ja käyttivät lääkärissä, ja me kävimme kaupassa, pidimme seuraa ja jonotimme kilpaa lenkittämään koiraa.
Koirista puheenollen, selvitän parhaillaan mahdollisuutta adoptoida täkäläisen kaverin kämppiksen koira. Kyseessä on nelivuotias bordercolliesekoitusnarttu, jota omistaja ei ulkoiluta eikä muutenkaan kummemmin huolehdi, joten kämppäkaverit ovat painostaneet hänet antamaan sen pois. Prosessi on kuitenkin vielä hyvin vaiheessa, palataan siihen kun tiedän enemmän.
Täällä ei vieläkään ole tylsää.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Peri-islantilaisia kokemuksia
Toissaviikon sunnuntaina pääsin lopultakin issikan selkään, kun muutama postaus taaksepäin mainittu belgialainen tarjosi meille vuononkierroksen hevosillaan.
Meiniki hevosten suhteen on täällä hivenen erilaista kuin Suomessa. Meidän ratsastusretkemme alkoi sillä että paimennettiin riittävä määrä hevosia tarhasta talliin (“Uskokaa minua, se on helpompaa näin,” huolimatta siitä että hevoset livistivät kolmesti). Sen jälkeen etsittiin kullekin suunnilleen sopivankokoiset varusteet, ja lähdettiin pihalle.
Islanninhevonen on laji sinänsä. Vaikka kaikki kyseisen paikan hevoset ovat hyvätapaisia ja luotettavia, on niissä jotain astetta villimpää kuin manner-eurooppalaisissa lajitovereissaan. Minun oma ratsuni, jonka nimeä en muista saati osaisi kirjoittaa, mutta jonka lempinimi oli Traktori, ei olisi millään suostunut kiertämään kehää tallipihassa muita ratsukoita odotellessamme, mutta joka toimi kuin ihmisen mieli kun lopulta päästiin kunnolla liikkeelle.
Teimme siis vajaan kahden tunnin lenkin aurinkoisessa talvi-illassa. Koettiin passit ja töltit, ja “Traktori” pääsi todistamaan minulle olevansa lempinimensä ansainnut, kun ratsastettiin alas jyrkälle, kivikkoiselle rannalle, jossa minua olisi hirvittänyt liikkua kävellenkin. Ratsuni valloitti sydämeni näyttämällä meille kaikille turvallisen tien läpi pahimpienkin paikkojen. Ja välissä päästeltiin maantietä niin paljon kuin hevoset vain halusivat juosta (ja nehän halusivat!).
Viime viikonloppuna lähdettiin kahdentoista hengen porukalla muutaman vuonon päähän Reykjanesiin, jossa hotelli tarjosi kohtuuhintaan Þorrablót-viikonlopun. Þorrablót on nimi alkuvuoden kuukaudelle vanhan islantilaisen kalenterin mukaan, ja Þorrablót-juhlaan kuuluu toinen toistaan eksoottisempien perinneruokien syöminen. Listalta löytyi mm. lampaannaaman puolikkaita (käytännössä pelkkää rasvaa, silmämuna mukaanlukien), hapatettuja pässinkiveksiä (suhteellisen vastenmielistä) ja hapatettua valaanrasvaa (erittäin vastenmielistä). Tulipahan koettua paikallista kulttuuria. Syömisen ohessa lilluimme hotellin valtavassa kuumavesialtaassa, teimme kävelyjä kauniissa talvi-ilmassa ja tanssimme huonon livebändin tahtiin hotellin kellarissa. Paluumatkalla käytiin vielä lämmittelemässä luonnon kuumavesialtaassa Heydalurissa (käytännön vinkki: jos kaksi maastoautoa pääsee ojan yli vain nelivedon avulla, ei kannata olettaa että vanha kaupunki-Daewoo pääsee siitä yli ollenkaan).
Nyt pitäisi sitten opiskella meriluonnonsuojelualueita. Ei haittaa ollenkaan, sillä suunnittelen kirjoittavani graduni aiheesta.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Kelailua, oleilua ja opiskelua.
Pahoittelut päivitysvälin venähtämisestä. Opiskelusta on vuodenvaihteen jälkeen tullut ihan oikeasti intensiivistä. Viimeisenä pakollisena käyty ekologia oli hyvä kurssi ja hyvällä tavalla työläs, ja ensimmäiset valinnaiset jatkuvat toivottavasti samalla tyylillä.
Ennen kuin unohdan, niin tähän väliin Kela-neuvo. Suomi katkaisee sosiaaliturvan kaikilta jotka muuttavat maasta yli puoleksi vuodeksi. Islannin sosiaaliturvaan pääsee normaalisti kuuden kuukauden maassa asumisen jälkeen. Pohjoismaalaisen on kuitenkin mahdollista päästä kohdemaan sosiaaliturvan piiriin heti, kunhan lähtömaasta toimitetaan kohdemaahan E104-lomake. Tätä ei kuitenkaan lue missään, eikä kukaan osaa siitä kertoa. Meidän tapauksessamme molempien maiden sosiaalivirkailijat olivat asian suhteen aivan hukassa ("Ei näistä sosiaaliturvasopimuksista kukaan mitään tajua." -Kelan täti), kunnes lopulta useamman kuukauden selvittelyn jälkeen jostakin löytyi henkilö, joka osasi kertoa meille miten tätä oikein ajetaan. Emme siis jääneet sosiaaliturvattomiksi, vaikka hetken aikaa sitä pelkäsimme.
Joululoman aikainen ero tuntuu lähentäneen ihmisiä. Kenties todella tajusimme kuinka paljon olemme alkaneet toisistamme pitää. Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet hyvin sosiaalisia, ja nyt kun ryhmä jakautuu valinnaiskurssien vuoksi kahtia, yritämme jatkaa samalla mallilla. Muutaman kaverin kanssa olemme löytäneet uimahallin kuumavesialtaan, jossa tulee rypistyttyä useampana iltana viikossa.
Islanti hullaantui täysin miesten käsipallon MM-kisoista. Valitettavasti kotijoukkueen tie ei kantanut loppuotteluihin asti, mutta vietimme muutaman varsin hauskan illan katsoen matseja pubissa. Kävi ilmi että englantilainen urheiluhullu on aina englantilainen urheiluhullu, vaikka asuisikin Islannissa ja katsoisi käsipalloa jalkapallon sijaan. Kukaan ei kuitenkaan heittäytynyt huligaaniksi.
Ensimmäisellä viikolla päästiin harjoittamaan rakentavaa murtovarkautta, kun Punaisen Talon naapurissa asuva opiskelukaveri lukitsi itsensä ulos. Onneksi kämppiksensä, joka ei tullut ensimmäiselle kurssille, oli jättänyt tuuletusikkunansa auki. Eräs murtovarasjengin jäsenistä on taiwanilaisille sukujuurilleen uskollisena sekä pieni että ketterä, joten onnistuimme punnertamaan hänet ikkunan kautta sisälle, ja ovi saatiin auki rikkomatta paikkoja.
Islannin talvisää on uskomattoman ailahteleva. Välillä hirveät lumikinokset, seuraavana päivänä täysi kevät ja vettä sataa. Tällä hetkellä on valitetttavasti jälkimmäinen tilanne. Tuuli on kova melkeinpä jatkuvasti, lentokoneet lentävät vain satunnaisesti. Onneksi en ole hetkeen lähdössä mihinkään.
Ennen kuin unohdan, niin tähän väliin Kela-neuvo. Suomi katkaisee sosiaaliturvan kaikilta jotka muuttavat maasta yli puoleksi vuodeksi. Islannin sosiaaliturvaan pääsee normaalisti kuuden kuukauden maassa asumisen jälkeen. Pohjoismaalaisen on kuitenkin mahdollista päästä kohdemaan sosiaaliturvan piiriin heti, kunhan lähtömaasta toimitetaan kohdemaahan E104-lomake. Tätä ei kuitenkaan lue missään, eikä kukaan osaa siitä kertoa. Meidän tapauksessamme molempien maiden sosiaalivirkailijat olivat asian suhteen aivan hukassa ("Ei näistä sosiaaliturvasopimuksista kukaan mitään tajua." -Kelan täti), kunnes lopulta useamman kuukauden selvittelyn jälkeen jostakin löytyi henkilö, joka osasi kertoa meille miten tätä oikein ajetaan. Emme siis jääneet sosiaaliturvattomiksi, vaikka hetken aikaa sitä pelkäsimme.
Joululoman aikainen ero tuntuu lähentäneen ihmisiä. Kenties todella tajusimme kuinka paljon olemme alkaneet toisistamme pitää. Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet hyvin sosiaalisia, ja nyt kun ryhmä jakautuu valinnaiskurssien vuoksi kahtia, yritämme jatkaa samalla mallilla. Muutaman kaverin kanssa olemme löytäneet uimahallin kuumavesialtaan, jossa tulee rypistyttyä useampana iltana viikossa.
Islanti hullaantui täysin miesten käsipallon MM-kisoista. Valitettavasti kotijoukkueen tie ei kantanut loppuotteluihin asti, mutta vietimme muutaman varsin hauskan illan katsoen matseja pubissa. Kävi ilmi että englantilainen urheiluhullu on aina englantilainen urheiluhullu, vaikka asuisikin Islannissa ja katsoisi käsipalloa jalkapallon sijaan. Kukaan ei kuitenkaan heittäytynyt huligaaniksi.
Ensimmäisellä viikolla päästiin harjoittamaan rakentavaa murtovarkautta, kun Punaisen Talon naapurissa asuva opiskelukaveri lukitsi itsensä ulos. Onneksi kämppiksensä, joka ei tullut ensimmäiselle kurssille, oli jättänyt tuuletusikkunansa auki. Eräs murtovarasjengin jäsenistä on taiwanilaisille sukujuurilleen uskollisena sekä pieni että ketterä, joten onnistuimme punnertamaan hänet ikkunan kautta sisälle, ja ovi saatiin auki rikkomatta paikkoja.
Islannin talvisää on uskomattoman ailahteleva. Välillä hirveät lumikinokset, seuraavana päivänä täysi kevät ja vettä sataa. Tällä hetkellä on valitetttavasti jälkimmäinen tilanne. Tuuli on kova melkeinpä jatkuvasti, lentokoneet lentävät vain satunnaisesti. Onneksi en ole hetkeen lähdössä mihinkään.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Olen ollut pitkään poissa kotoa / enkä tahdo osallistua keskusteluun
Kotiinpaluu oli hämmentävä kokemus. Vaikken ollut tämän kauempaa ollut poissa, ensimmäiset päivät tunsin olevani vieraassa paikassa vieraiden ihmisten ympäröimänä. Poikaystävä-parka joutui tästä kärsimään, kun en päässyt lainkaan samalle aaltopituudelle ympäristöni kanssa. Ensimmäisen viikon aikana tunne kuitenkin vähitellen haihtui, ja pääsin joulufiilikseen.
Joulu meni mukavan perinteiseen tyyliin. Jouluaattona Tärkeät Ihmiset olivat vielä tarpeettomasti hajallaan, mutta joulupäivänä saatiin sisko, siskonmies ja allekirjoittaneen poikaystäväkin saman pöydän ääreen. Joulunjuhlinnan ohella lomalla tuli pidettyä parit oikein hyvät bileet, ja muutenkin tavattua kaivattuja kavereita.
Matkustelu ei sitten tälläkään kertaa mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Lennolla Reykjavikista Helsinki-Vantaalle onnistuin tekemään matkustajan pahimman kardinaalimokan, eli hukkaamaan passini. Kävin sitten tekemässä siitä hälytyksen poliisiasemalle, ja viikkoa myöhemmin, kun olin jo tilaamaisillani uutta passia, se ilmoitettiin löytyneeksi. Löytötavaratoimisto ilmoitti lähettäneensä passin poliisin määräyksestä Helsingin poliisille, joka toimittaisi sen minulle.
Viikon verran odoteltuani, kun Islantiin paluuseen oli enää pari päivää, soittelin taas poliisille kyselläkseni missä passi kuppaa. Vastaus oli perussisällöltään muotoa "hae ite". Eipä siinä sitten muuta voinut kuin hypätä poikaystävän kanssa autoon ja karauttaa Helsinkiin. Onneksi päästiin samalla reissulla tervehtimään vanhaa kaveria Riihimäellä.
Helsinki-Ísafjörður-väli meni tälläkin kertaa sössimiseksi, vaikka tällä kertaa syy ei ollut yksinomaan minun. Muiden piikkiin meni se, että lentäessäni uudenvuodenpäivänä Helsingistä Kööpenhaminan kautta Reykjavikiin, matkalaukkuni katosi jonnekin matkalle. Tähän mennessä siitä ei ole kuulunut, joten alan menettää toivoni sen suhteen että se olisi jäänyt Tanskaan, ja epäillä että se on lähetetty jonnekin Kiribatille. Toivottavasti se kuitenkin jostakin löytyy, siellä kun on piilolinssejä, lääkkeitä ja muuta sekä olennaista että rahanarvoista tavaraa, sekä joululahjoja ja muita tunnearvoltaan tärkeitä esineitä, jotka HALUAN TAKAISIN.
Olin jo joskus aikaisemmin merkinnyt kalenteriini, koska tämän päivän lento lähti Reykjavikista Isaan. Onneksi tarkistin asian koneelle tallennetusta lentolipusta aamukahvilla istuessani, koska olinkin merkinnyt kalenteriin koneen saapumisajan Isaan. Siinä vaiheessa minulla olisi ollut vielä ihan hyvin aikaa kävellä terminaalille, mutta Google Mapsin kartta ja ohjeet johtivatkin minut harhaan. Löysin itseni vielä pienemmän lentoyhtiön vielä pienemmältä terminaalilta lentokentän toiselta puolelta noin 20 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Onneksi minimalistisen terminaalin ihmiset tilasivat minulle taksin, ja ehdin kuin ehdinkin omalle lennolleni - hikisenä ja jokseenkin kiukkuisena. Samalla lennolla tuli kolme opiskelukaveria, jotka nauroivat myötätuntoisina avautuessani vastoinkäymisistäni.
Nyt olen siis onnellisesti kotona, joskin vailla reilua 21 kiloa matkatavaroita. Elämälle välttämättömiä tarvikkeita minulla kuitenkin onneksi on ihan riittävästi. Opiskelukaverit palailevat vähän kerrallaan, lukuunottamatta niitä jotka saivat vapautuksen vuoden ensimmäiseltä kurssilta aiempien biologianopintojen ansiosta. Huominen on vielä vapaa, tiistaina palataan yliopistolle. Elämä palautuuu taas totuttuihin uomiinsa.
ETA: Matkalaukku selvisi kotiin seuraavana päivänä, ehjänä ja kaikkine sisältöineen.
Joulu meni mukavan perinteiseen tyyliin. Jouluaattona Tärkeät Ihmiset olivat vielä tarpeettomasti hajallaan, mutta joulupäivänä saatiin sisko, siskonmies ja allekirjoittaneen poikaystäväkin saman pöydän ääreen. Joulunjuhlinnan ohella lomalla tuli pidettyä parit oikein hyvät bileet, ja muutenkin tavattua kaivattuja kavereita.
Matkustelu ei sitten tälläkään kertaa mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Lennolla Reykjavikista Helsinki-Vantaalle onnistuin tekemään matkustajan pahimman kardinaalimokan, eli hukkaamaan passini. Kävin sitten tekemässä siitä hälytyksen poliisiasemalle, ja viikkoa myöhemmin, kun olin jo tilaamaisillani uutta passia, se ilmoitettiin löytyneeksi. Löytötavaratoimisto ilmoitti lähettäneensä passin poliisin määräyksestä Helsingin poliisille, joka toimittaisi sen minulle.
Viikon verran odoteltuani, kun Islantiin paluuseen oli enää pari päivää, soittelin taas poliisille kyselläkseni missä passi kuppaa. Vastaus oli perussisällöltään muotoa "hae ite". Eipä siinä sitten muuta voinut kuin hypätä poikaystävän kanssa autoon ja karauttaa Helsinkiin. Onneksi päästiin samalla reissulla tervehtimään vanhaa kaveria Riihimäellä.
Helsinki-Ísafjörður-väli meni tälläkin kertaa sössimiseksi, vaikka tällä kertaa syy ei ollut yksinomaan minun. Muiden piikkiin meni se, että lentäessäni uudenvuodenpäivänä Helsingistä Kööpenhaminan kautta Reykjavikiin, matkalaukkuni katosi jonnekin matkalle. Tähän mennessä siitä ei ole kuulunut, joten alan menettää toivoni sen suhteen että se olisi jäänyt Tanskaan, ja epäillä että se on lähetetty jonnekin Kiribatille. Toivottavasti se kuitenkin jostakin löytyy, siellä kun on piilolinssejä, lääkkeitä ja muuta sekä olennaista että rahanarvoista tavaraa, sekä joululahjoja ja muita tunnearvoltaan tärkeitä esineitä, jotka HALUAN TAKAISIN.
Olin jo joskus aikaisemmin merkinnyt kalenteriini, koska tämän päivän lento lähti Reykjavikista Isaan. Onneksi tarkistin asian koneelle tallennetusta lentolipusta aamukahvilla istuessani, koska olinkin merkinnyt kalenteriin koneen saapumisajan Isaan. Siinä vaiheessa minulla olisi ollut vielä ihan hyvin aikaa kävellä terminaalille, mutta Google Mapsin kartta ja ohjeet johtivatkin minut harhaan. Löysin itseni vielä pienemmän lentoyhtiön vielä pienemmältä terminaalilta lentokentän toiselta puolelta noin 20 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Onneksi minimalistisen terminaalin ihmiset tilasivat minulle taksin, ja ehdin kuin ehdinkin omalle lennolleni - hikisenä ja jokseenkin kiukkuisena. Samalla lennolla tuli kolme opiskelukaveria, jotka nauroivat myötätuntoisina avautuessani vastoinkäymisistäni.
Nyt olen siis onnellisesti kotona, joskin vailla reilua 21 kiloa matkatavaroita. Elämälle välttämättömiä tarvikkeita minulla kuitenkin onneksi on ihan riittävästi. Opiskelukaverit palailevat vähän kerrallaan, lukuunottamatta niitä jotka saivat vapautuksen vuoden ensimmäiseltä kurssilta aiempien biologianopintojen ansiosta. Huominen on vielä vapaa, tiistaina palataan yliopistolle. Elämä palautuuu taas totuttuihin uomiinsa.
ETA: Matkalaukku selvisi kotiin seuraavana päivänä, ehjänä ja kaikkine sisältöineen.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Vähän ennen joulua
Viimeinen kurssi oli minulle tähänastisista vaikein. Yhteiskuntatieteistä hypättiin yhtäkkiä luonnontieteisiin, ja yhtäkkiä piti latoa numeroita Exeliin ja laskea vuoroveden aallonpituuksia. En ollut kuitenkaan ainoa eksyksissä oleva, ja matemaattisesti lahjakkaammat opastivat meitä kärsivällisesti, niin että kaikki tehtävät saatiin palautettua ajallaan.
Kurssin jälkimmäisen puoliskon opettaja oli vähintäänkin mielenkiintoinen tuttavuus. Keski-ikäinen walesilaisherrasmiesprofessori, joka viikonlopun juhlissa päätyi tanssimaan huonekaluilla naispuolisten opiskelijoidensa kanssa. Täysin viatonta ja sivustakatsojille huomattavan viihdyttävää. Näin meillä.
Lauantaina vietin viimeisen kokonaisen päiväni Isassa ennen joululomaa, ja täysin sattumalta siitä tuli minulle Hyvin Islantilainen Päivä. Islantilaisuus alkoi heti aamusta, jolloin pääsimme hevospaimeneen. Yhdessä lähilaaksojen pikkukylistä asuu nimittäin belgialais-tanskalainen pariskunta, joka avaa tänä jouluna kyläänsä belgialaisen kahvilan ja virittelee turistiratsastustoimintaa. Eräs viime vuoden opiskelijoista oli tutustunut heihin, ja tutustutti sitten muutaman asiasta kiinnostuneen meikäläisenkin, allekirjoittanut mukaan luettuna.
Pariskunnalla on tällä hetkellä neljä hevosta, jotka viettivät syyskauden laitumella parinkymmenen muun paikallisen hevosen kanssa. Lauantaina lähdettiin sitten keräämään tätä laumaa kotiin. Joillekin meistä tuli pienenä yllätyksenä se, että hevosia ei voi paimentaa aivan samoin kuin lampaita, ja 25 hevosta aiheuttikin meille melkein yhtä paljon päänvaivaa kuin kaksisataa lammasta. Lopulta ne saatiin kuitenkin ajettua tielle ja oikeaan suuntaan, ja loppupaimennus hoidettiin pääasiassa autoilla. Kun hevoset oli saatu talliin, istuimme vielä hetken aikaa pariskunnan kotona kahvilan yläkerrassa kahvilla ja juttelemassa. Ihmiset ottivat asiakseen kertoa iltapäivän seitsemännellä kuulla raskaana olevalle emännälle kaikkein pelottavimmat kuulemansa synnytystarinat.
Illalla osallistuin sitten suureelliseen joulubuffettiin paikallisessa ravintolassa. Vakibaarimme omistaja, minua vuoden vanhempi tyttö, ja hänen paras ystävänsä joka tällä hetkellä seurustelee kalifornialaisen kämppikseni kanssa, kutsuivat minut kanssaan ja lupasin että he saisivat vaatettaa ja ehostaa minut iltaa varten. Ehostusprojekti aloitettiin jo torstaina, jolloin sain uuden värin ja leikkauksen hiuksiini. Kun lauantaina pääsin kotiin hevospaimenesta, jouduin sitten totaalisen vaate- meikki- ja hiuspyörityksen uhriksi. Valmistuttuani en ollut tunnistaa kuvaani peilistä, mutta kieltämättä lopputulos oli esteettisesti varsin miellyttävä. Itse buffetti oli aivan valtaisan hyvä, ja sen päätyttyä bileet jatkuivat samaisessa paikassa ja buffettiin osallistumattomat ja siinä työskennelleetkin liittyivät seuraan. Sain niin paljon kehuja uudesta ulkomuodostani että selkärangan pituus kasvoi ainakin kaksi senttiä (“Saat mut toivomaan että olisin lesbo!”). Illan päätteeksi/aamun aloitukseksi päädyttiin vielä meille viimeisille oluille. Itse tosin kaaduin sänkyyn heti toivotettuani tärkeimmille ihmisille hyvät joulut.
Olen ehkä jo saarnannut liikaa yhteen postaukseen, mutta siltä varalta että tätä blogia eksyy joskus lukemaan joku joka harkitsee samaan ohjelmaan osallistumista/islantiin muuttamista/muuta vastaavaa, ajattelin raapustella kasaan jonkinlaisen tiivistelmän ensimmäisestä lukukaudesta. Yritetään pitää asiallisen mittaisena.
Koulusta
Opiskelupaikkana University Centre of the Westfjords on aivan ihana. Se on pieni ja intiimi, ja tunnelma on lähes kodinomainen. Yhtäkään henkilökunnan jäsentä ei ole vielä tullut vastaan, joka ei tekisi kaikkeaan auttaakseen apua anelevia opiskelijoita.
Me olemme vasta kolmas vuosikurssi, ja tuore koneisto tietysti yskähtelee vielä jonkin verran. Meillä tämä on näkynyt selkeimmin siinä että aikataulut eivät ihan toimi. Yksi kurssi käytänössä kaatui siihen että opettaja ei ehtinyt olla paikalla kuin viikon - kaikki toki läpäisivät, mutta tuskin kukaan mitään oppi.
Noin muuten opetuksen taso on täysin verrattavissa kokemuksiini suomalaisesta yliopistosta. Koen että tähän mennessä olen saanut täältä suunnilleen sen mitä tulin hakemaankin - olkoonkin että odotukseni olivat jokseenkin avoimia.
Ihmisistä
Lyhyesti sanottuna: Useimmat Ísassa tapaamani ihmiset ovat aivan loistavia persoonia. Kanssaopiskelijoista useimmat ovat hyvin vihertäviä ja kevyesti hipahtavia, ja olemme käyneet lukuisia maailmanparannuskeskusteluja sekä luokkahuoneessa että baaritiskillä. Meitä on myös sen verran moneen junaan, että mitä ikinä sitä keksiikään tehdä, joku samanmielinen löytyy lähes poikkeuksetta seuraksi. Erityismaininnan ansaitsee eräs viimevuotisista opiskelijoista, viidettä vuottaan Islannissa asuva britti, jonka seurassa olen viettänyt monet Islannissaoloaikani parhaat illat. Tässä on ihminen, jonka kanssa toivon pysyväni ystävänä myös pitkälle tulevaisuuteen.
Paikallisiinkin on vähitellen päässyt tutustumaan. Edellä tuli puhuttua baarinpitäjästä kavereineen, kuoron naiset ovat mahtavuutta, ja ihmiset joiden eläimiä olemme käyneet paimentamassa ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, riippumatta siitä kuinka hyödyllisiä/asiantuntevia olemme olleet. Viimevuoden opiskelijat neuvoivat meitä tänne tullessamme hankkimaan tuttavuuksia myös yliopiston ulkopuolelta ja oikeassa olivat. Tuntuu hyvältä kun on siteitä myös paikallisiin ja kaupunkiin itseensä.
Kaupungista
Minä olen pikkukaupunki-ihminen. Minulle riittää oikein hyvin kaksi ruokakauppaa, kaksi baaria ja noin kolme ravintolaa. Ja pikkukaupunkien sarjassa Ísafjörður on eliittiä. Kokoisekseen kaupungiksi siellä on hämmästyttävän paljon toimintaa, ja kaikki tarpeellinen on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä. Tästä seuraa sekin että mitään ei oikeastaan tarvitse suunnitella etukäteen, mikä sopii minulle oikein hyvin. Jos haluan koulun jälkeen ruokakauppaan, uimaan tai illalla baariin, pääsen sinne noin kolmessa minuutissa. Ja matkalla voin käydä hakemassa seuraa teoriassa ja käytännössä naapurissa asuvista opiskelukavereista.
Tietysti pikkukaupungissa on pikkukaupungin huonot puolet. Ihmisiä ei voi vältellä vaikka haluaisikin, ja kokoisekseen kaupungiksi Isasta löytyy tarpeettoman paljon kännihäiriköitä. Jostain syystä olen humalaisten myöhäiskeski-ikäisten setien ykkössuosikki. Onneksi pikkukaupungissa on myös melkein aina tuttuja herrasmiehiä tulemassa hätiin.
Ei pidä unohtaman myöskään ympäristöä. Melkein mihin tahansa katsoo, näkyy kauneutta, ja kiipeämään kutsuvat kukkulat ovat vain hiukan kauempana kuin lähin baari. Olen aina sanonut että ihmisen ikkunasta pitäisi näkyä joko vuoret tai meri, ja nyt näen vuoret ikkunasta ja meren parvekkeelta.
Asunnosta
Vinkki: Jos arvostat pitkiä yöunia etkä halua joutua pitämään huoneesi ovea lukossa joka toinen yö, älä muuta/anna kämppistesi muuttaa taloasi kylän yleiseksi jatkopaikaksi. Jos näin kuitenkin käy, ota ilo irti tilanteesta ja lisää olutta. ísafjörðurilaiset poliisitkin ovat ihan mukavia: Jos melutaso nousee niin korkealle että naapurit valittavat, he käyvät kohteliaasti huomauttamassa asiasta ja poistuvat sen jälkeen paikalta.
Totta puhuen, Punainen Talo on puutteellisia kylmäsäilytystiloja ja äänieristystä lukuunottamatta erinomaisen mainio asunto. Sängyt ovat mukavia ja patteritkin saa niin kovalle että veto ikkunoista ei haittaa. Ei suositella perheellisille/pariskunnille, mutta sitäkin enemmän sinkkuopiskelijoille (ja etäparisuhteellisille), jotka eivät ole liian tarkkoja yöunistaan. Lisäpisteitä jos osaat itse korjata pesukoneen, tiivistää ikkunat ja avata tukkeutuvat viemärit.
Harrastuksista
Neljäntuhannen ihmisen kyläksi Isassa on harrastusmahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Omien ja kanssaopiskelijoiden kokemusten perusteella siellä voi laulaa, soittaa yhtä jos toista soitinta, pelata kaikenlaisia palloja, joogata, kutoa, käydä salilla, hiihtää, lasketella, surffata ja uida. Ja mahdollisesti yhtä sun toista muutakin mikä ei minulle ole vielä selvinnyt. Ja ehdottomasti kannattaa harrastaa. Paitsi että sitä kautta saa yhteyksiä paikallisiin, ihminen tarvitsee muutakin tekemistä kuin opiskelun. Varsinkin esseenkirjoitusviikoilla.
Kyllä, olen rakastunut tähän maahan. Samoin kuin tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin. Tulkaa ja kokeilkaa.
Hyvää joulua kaikille!
- Vilma
Kurssin jälkimmäisen puoliskon opettaja oli vähintäänkin mielenkiintoinen tuttavuus. Keski-ikäinen walesilaisherrasmiesprofessori, joka viikonlopun juhlissa päätyi tanssimaan huonekaluilla naispuolisten opiskelijoidensa kanssa. Täysin viatonta ja sivustakatsojille huomattavan viihdyttävää. Näin meillä.
Lauantaina vietin viimeisen kokonaisen päiväni Isassa ennen joululomaa, ja täysin sattumalta siitä tuli minulle Hyvin Islantilainen Päivä. Islantilaisuus alkoi heti aamusta, jolloin pääsimme hevospaimeneen. Yhdessä lähilaaksojen pikkukylistä asuu nimittäin belgialais-tanskalainen pariskunta, joka avaa tänä jouluna kyläänsä belgialaisen kahvilan ja virittelee turistiratsastustoimintaa. Eräs viime vuoden opiskelijoista oli tutustunut heihin, ja tutustutti sitten muutaman asiasta kiinnostuneen meikäläisenkin, allekirjoittanut mukaan luettuna.
Pariskunnalla on tällä hetkellä neljä hevosta, jotka viettivät syyskauden laitumella parinkymmenen muun paikallisen hevosen kanssa. Lauantaina lähdettiin sitten keräämään tätä laumaa kotiin. Joillekin meistä tuli pienenä yllätyksenä se, että hevosia ei voi paimentaa aivan samoin kuin lampaita, ja 25 hevosta aiheuttikin meille melkein yhtä paljon päänvaivaa kuin kaksisataa lammasta. Lopulta ne saatiin kuitenkin ajettua tielle ja oikeaan suuntaan, ja loppupaimennus hoidettiin pääasiassa autoilla. Kun hevoset oli saatu talliin, istuimme vielä hetken aikaa pariskunnan kotona kahvilan yläkerrassa kahvilla ja juttelemassa. Ihmiset ottivat asiakseen kertoa iltapäivän seitsemännellä kuulla raskaana olevalle emännälle kaikkein pelottavimmat kuulemansa synnytystarinat.
Illalla osallistuin sitten suureelliseen joulubuffettiin paikallisessa ravintolassa. Vakibaarimme omistaja, minua vuoden vanhempi tyttö, ja hänen paras ystävänsä joka tällä hetkellä seurustelee kalifornialaisen kämppikseni kanssa, kutsuivat minut kanssaan ja lupasin että he saisivat vaatettaa ja ehostaa minut iltaa varten. Ehostusprojekti aloitettiin jo torstaina, jolloin sain uuden värin ja leikkauksen hiuksiini. Kun lauantaina pääsin kotiin hevospaimenesta, jouduin sitten totaalisen vaate- meikki- ja hiuspyörityksen uhriksi. Valmistuttuani en ollut tunnistaa kuvaani peilistä, mutta kieltämättä lopputulos oli esteettisesti varsin miellyttävä. Itse buffetti oli aivan valtaisan hyvä, ja sen päätyttyä bileet jatkuivat samaisessa paikassa ja buffettiin osallistumattomat ja siinä työskennelleetkin liittyivät seuraan. Sain niin paljon kehuja uudesta ulkomuodostani että selkärangan pituus kasvoi ainakin kaksi senttiä (“Saat mut toivomaan että olisin lesbo!”). Illan päätteeksi/aamun aloitukseksi päädyttiin vielä meille viimeisille oluille. Itse tosin kaaduin sänkyyn heti toivotettuani tärkeimmille ihmisille hyvät joulut.
Olen ehkä jo saarnannut liikaa yhteen postaukseen, mutta siltä varalta että tätä blogia eksyy joskus lukemaan joku joka harkitsee samaan ohjelmaan osallistumista/islantiin muuttamista/muuta vastaavaa, ajattelin raapustella kasaan jonkinlaisen tiivistelmän ensimmäisestä lukukaudesta. Yritetään pitää asiallisen mittaisena.
Koulusta
Opiskelupaikkana University Centre of the Westfjords on aivan ihana. Se on pieni ja intiimi, ja tunnelma on lähes kodinomainen. Yhtäkään henkilökunnan jäsentä ei ole vielä tullut vastaan, joka ei tekisi kaikkeaan auttaakseen apua anelevia opiskelijoita.
Me olemme vasta kolmas vuosikurssi, ja tuore koneisto tietysti yskähtelee vielä jonkin verran. Meillä tämä on näkynyt selkeimmin siinä että aikataulut eivät ihan toimi. Yksi kurssi käytänössä kaatui siihen että opettaja ei ehtinyt olla paikalla kuin viikon - kaikki toki läpäisivät, mutta tuskin kukaan mitään oppi.
Noin muuten opetuksen taso on täysin verrattavissa kokemuksiini suomalaisesta yliopistosta. Koen että tähän mennessä olen saanut täältä suunnilleen sen mitä tulin hakemaankin - olkoonkin että odotukseni olivat jokseenkin avoimia.
Ihmisistä
Lyhyesti sanottuna: Useimmat Ísassa tapaamani ihmiset ovat aivan loistavia persoonia. Kanssaopiskelijoista useimmat ovat hyvin vihertäviä ja kevyesti hipahtavia, ja olemme käyneet lukuisia maailmanparannuskeskusteluja sekä luokkahuoneessa että baaritiskillä. Meitä on myös sen verran moneen junaan, että mitä ikinä sitä keksiikään tehdä, joku samanmielinen löytyy lähes poikkeuksetta seuraksi. Erityismaininnan ansaitsee eräs viimevuotisista opiskelijoista, viidettä vuottaan Islannissa asuva britti, jonka seurassa olen viettänyt monet Islannissaoloaikani parhaat illat. Tässä on ihminen, jonka kanssa toivon pysyväni ystävänä myös pitkälle tulevaisuuteen.
Paikallisiinkin on vähitellen päässyt tutustumaan. Edellä tuli puhuttua baarinpitäjästä kavereineen, kuoron naiset ovat mahtavuutta, ja ihmiset joiden eläimiä olemme käyneet paimentamassa ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, riippumatta siitä kuinka hyödyllisiä/asiantuntevia olemme olleet. Viimevuoden opiskelijat neuvoivat meitä tänne tullessamme hankkimaan tuttavuuksia myös yliopiston ulkopuolelta ja oikeassa olivat. Tuntuu hyvältä kun on siteitä myös paikallisiin ja kaupunkiin itseensä.
Kaupungista
Minä olen pikkukaupunki-ihminen. Minulle riittää oikein hyvin kaksi ruokakauppaa, kaksi baaria ja noin kolme ravintolaa. Ja pikkukaupunkien sarjassa Ísafjörður on eliittiä. Kokoisekseen kaupungiksi siellä on hämmästyttävän paljon toimintaa, ja kaikki tarpeellinen on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä. Tästä seuraa sekin että mitään ei oikeastaan tarvitse suunnitella etukäteen, mikä sopii minulle oikein hyvin. Jos haluan koulun jälkeen ruokakauppaan, uimaan tai illalla baariin, pääsen sinne noin kolmessa minuutissa. Ja matkalla voin käydä hakemassa seuraa teoriassa ja käytännössä naapurissa asuvista opiskelukavereista.
Tietysti pikkukaupungissa on pikkukaupungin huonot puolet. Ihmisiä ei voi vältellä vaikka haluaisikin, ja kokoisekseen kaupungiksi Isasta löytyy tarpeettoman paljon kännihäiriköitä. Jostain syystä olen humalaisten myöhäiskeski-ikäisten setien ykkössuosikki. Onneksi pikkukaupungissa on myös melkein aina tuttuja herrasmiehiä tulemassa hätiin.
Ei pidä unohtaman myöskään ympäristöä. Melkein mihin tahansa katsoo, näkyy kauneutta, ja kiipeämään kutsuvat kukkulat ovat vain hiukan kauempana kuin lähin baari. Olen aina sanonut että ihmisen ikkunasta pitäisi näkyä joko vuoret tai meri, ja nyt näen vuoret ikkunasta ja meren parvekkeelta.
Asunnosta
Vinkki: Jos arvostat pitkiä yöunia etkä halua joutua pitämään huoneesi ovea lukossa joka toinen yö, älä muuta/anna kämppistesi muuttaa taloasi kylän yleiseksi jatkopaikaksi. Jos näin kuitenkin käy, ota ilo irti tilanteesta ja lisää olutta. ísafjörðurilaiset poliisitkin ovat ihan mukavia: Jos melutaso nousee niin korkealle että naapurit valittavat, he käyvät kohteliaasti huomauttamassa asiasta ja poistuvat sen jälkeen paikalta.
Totta puhuen, Punainen Talo on puutteellisia kylmäsäilytystiloja ja äänieristystä lukuunottamatta erinomaisen mainio asunto. Sängyt ovat mukavia ja patteritkin saa niin kovalle että veto ikkunoista ei haittaa. Ei suositella perheellisille/pariskunnille, mutta sitäkin enemmän sinkkuopiskelijoille (ja etäparisuhteellisille), jotka eivät ole liian tarkkoja yöunistaan. Lisäpisteitä jos osaat itse korjata pesukoneen, tiivistää ikkunat ja avata tukkeutuvat viemärit.
Harrastuksista
Neljäntuhannen ihmisen kyläksi Isassa on harrastusmahdollisuuksia vaikka muille jakaa. Omien ja kanssaopiskelijoiden kokemusten perusteella siellä voi laulaa, soittaa yhtä jos toista soitinta, pelata kaikenlaisia palloja, joogata, kutoa, käydä salilla, hiihtää, lasketella, surffata ja uida. Ja mahdollisesti yhtä sun toista muutakin mikä ei minulle ole vielä selvinnyt. Ja ehdottomasti kannattaa harrastaa. Paitsi että sitä kautta saa yhteyksiä paikallisiin, ihminen tarvitsee muutakin tekemistä kuin opiskelun. Varsinkin esseenkirjoitusviikoilla.
Kyllä, olen rakastunut tähän maahan. Samoin kuin tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin. Tulkaa ja kokeilkaa.
Hyvää joulua kaikille!
- Vilma
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Kuorolaulantaa islantilaisittain
Ennen kuin yliopistossa alkoivat opinnot, istuin viikon islanninkielen tehokurssilla. Kurssin päätösillallisella kävi ilmi että ääntämyksen opettajanamme toiminut nainen oli myös kuoronjohtaja. Keskustelun seurauksena minä ja latvialainen opiskelukaveri kipitimme sitten seuraavalla viikolla Kvennakór Ísafjarðarin harjoituksiin.
Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.
Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.
Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.
Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.
Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.
Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.
Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.
Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
