lauantai 21. elokuuta 2010

Muuttomatka

Allekirjoittanut on onnellisesti perillä.

Bussi vei perjantaina kiltisti Helsinki-Vantaalle. Check-in-jonossa oli paljon ihmisiä joilla oli kauhea kiire luukulle, mutta pääsin sinne lopulta minäkin. Turvatarkastuksessa sain osakseni elämäni huolellisimman hipelöinnin, huomasi että koneen matkustajista suurimmalla osalla oli päämääränä Yhdysvallat.

Vaikka tiesin olevani tulossa täysin eri ilmastovyöhykkeelle, onnistui Islanti sittenkin yllättämään. Ensimmäinen ajatus tihrustaessani lentokoneen keskipaikalta ikkunasta ulos ja siiven yli, oli "onpa se ruskea". Keflavikin lentokentältä lähdettäessä ajettiin lähes täysin kuolleen kivierämaan halki, vasta Reykjavikista löytyi puita, nurmikkoa ja kukkamaita.

Islantiin lentämisestä tekee varsin hämmentävää se, että a) Reykjavikissa on kaksi lentokenttää, kaupungin ulkopuolella Keflavik, joka on iso ja hoitaa kansainvälisen liikenteen, ja lähempänä keskustaa Reykjavik Airport, joka on hyvin pieni ja hoitaa pääasiassa kotimaan liikenteen, sekä b) se, että ulkomaille liikennöi Icelandair ja kotimaassa Air Iceland. Pysy siinä nyt sitten kartalla.

Reykjavikiin saavuttua olin väsynyt, nälkäinen, ikävissäni ja lievästi päänsärkyinen, joten en jaksanut liiemmälti ottaa iloa irti kaupungista. Hoipertelin syömään ensimmäiseen vastaantulevaan pitseriaan ja kävin ottamassa pari valokuvaa, minkä jälkeen painuin takaisin hostellille hyödyntämään hetkeksi ilmaista wlania ja sitten nukkumaan.

Lauantaiaamuna lento Isafjorduriin lähti kahdeksalta. Olin jo hostellia varatessani lähettänyt sähköpostia siitä miten check-out hoidettaisiin puoli seitsemän aikaan, koska respa ei ollut niin aikaisin auki. Sähköpostitse minulle vastattiin, että voisin jättää avaimeni keittiön ovelle. Kun sisäänkirjautuessani kysyin samaa, minun käskettiin soittaa annettuun puhelinumeroon, joku tulisi ottamaan avaimen vastaan.

Heräsin sitten herätyskellon piipatessa kuutta, keräsin tavarani, hiivin ulos dormitorystä ja soitin annettuun numeroon. Hämmästynyt miesääni vastasi: "You're checking out? Just leave the key on the bed." Vein sitten lievästi sadatellen avaimen takaisin punkalleni ja soitin taksin. Ajomatkalla kentälle ihmettelin, miten hiljainen Reykjavikin keskusta on vielä lähempänä seitsemää aamulla. Vasta kun taksi oli jättänyt minut lentokentän lukitulle ovelle, tulin katsoneeksi rannekelloani. Tässä vaiheessa tajusin, etten ollut missään vaiheessa kääntänyt herätyskellona toiminutta kännykkääni Islannin aikaan. Kello oli toisin sanoen neljä aamuyöllä. Sillä hetkellä ei ollut niin sanotusti voittajafiilis.

Olin soittanut taksin hostellin kolikkopuhelimesta joten minulla ei ollut sen numeroa, eikä minulla tietysti ollut myöskään enää hostellin avainta, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jäädä istumaan lentokentän edustalle. Siellä ei tietenkään ollut edes ainuttakaan penkkiä. Istuin sitten laukullani katsellen auringonnousua ja kuunnellen Reykjavikin heräämistä - mikä ei muuten ole lainkaan niin runollista kuin miltä kuulostaa. Minulla oli huomattavan tylsä ja kylmä kolmituntinen, ja tunsin oloni pummiksi.

Siitä alkaen kun lentokentän ovet avautuivat seitsemältä, kaikki menikin sitten taas suunnitelmien mukaan. Maan sisäinen lentely oli varsin hämmentävä kokemus, kukaan ei ollut kiinnostunut passistani tai siitä mitä minulla olisi mahdollisesti saattanut olla paitani alla.

Isafjordurin lentokentällä minua oli vastassa yliopiston edustaja, varsin mukavan oloinen nuori nainen, joka esitteli minulle muutaman tärkeimmän paikan kaupungissa, käytti yliopistolla ja vei lopulta uuteen kotiini, niin kutsuttuun Punaiseen Taloon. Talo oli juurikin niin idyllinen kuin kuvien perusteella näytti, ja koska sinne oli muuttanut vasta yksi keski-ikäinen, islantilais-honkongilainen pariskunta, pääsin valitsemaan huoneeni ihan itse. Niinpä minulla on nyt huone kahdella ikkunalla ja pienellä parvekkeella aivan kylpyhuoneen vieressä.

Valitettavasti talo on hiukan tarpeettoman brittiläishenkinen. Tuplaikkunat, kuivauskaapit tai vessan käsisuihkut eivät ole vielä löytäneet tietään tällekään saarelle. Hanat ovat sentään sekoittavia.

Ei-toivotusta heräämisajasta johtuen tämänkin päivän olen ollut liian väsynyt tekemään mitään järkevää. Olo on vielä toistaiseksi hiukan orpo ja eksynyt, luotan että pääsen paremmin vauhtiin kun saan lisää kämppäkavereita. Muiden Punaisen Talon asukkaiden pitäisi olla suunnilleen minun ikäisiäni, mikä on tietysti mukavaa.

Huomenna on sitten islanninkurssin aloitustilaisuus, johon pitäisi osallistua muutaman opiskelukaverinkin. Internetin saamisessa asunnolle todennäköisesti kestää, onneksi täällä on useampi julkinen paikka joissa on vapaa ja ilmainen wlan. Kuulette siis minusta jatkossakin.

-Vilma

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Sun kirjotustasi oli niin hauska lukea! Ihan kun se olis ollut pieni novelli. Saat kaiken sympatiani kolmesta tunnista kylmällä lentokentällä. Toivottavasti kaikki alkaa ja menee hyvin.
Siunausta sinne <3

Anni v

ElsaFiona kirjoitti...

Löysin tänne! Jee!

Hauskaa opiskelujen alkua, jään seurailemaan blogia! :)

Anonyymi kirjoitti...

Tsemppiä Vilma sinne Islantiin! Ihailen sun rohkeutta; ei kuka tahansa uskaltaisi lähteä tuollaiseen seikkailuun kuin Sinä! :)

Luen innoissani sun blogia ja lähetän virtuaalisesti voimia!

terkuin,
Anna-Erika