Kuorolaulantaa islantilaisittain

Ennen kuin yliopistossa alkoivat opinnot, istuin viikon islanninkielen tehokurssilla. Kurssin päätösillallisella kävi ilmi että ääntämyksen opettajanamme toiminut nainen oli myös kuoronjohtaja. Keskustelun seurauksena minä ja latvialainen opiskelukaveri kipitimme sitten seuraavalla viikolla Kvennakór Ísafjarðarin harjoituksiin.

Ero on melkoinen, kun siirtyy +/-50 laulajan sekakuorosta 18 hengen naiskuoroon. Yllätti myös huomata, kuinka moni sellainen asia joka toistakymmentä vuotta yhdessä laulaneelta ryhmältä tapahtuu ajattelematta ja automaattisesti, on vielä täysin harjoitteluasteella vain muutaman vuoden yhdessä laulaneilla. Minä heikkoäänisenä olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa että oma henkilökohtainen lauluni vaikuttaa suoraan oman stemmani suoritukseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja kanssalaulajat tulevat suoraan kertomaan ottavansa äänen minulta(!). Nostaa itsetuntoa, mutta tekee harjoittelusta hetkittäin turhauttavaa, kun itselle yksinkertaisia asioita hinkataan uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta minulla on hauskaa. Kuorossa on mahtava henki - ihan toista kuin meikäläiset stereotyyppiset tätikuorot - ja on hauska huomata että itselläkin on oikeasti merkitystä. Vähemmän hauskaa toki esimerkiksi silloin, kun tajuaa laulavansa itse väärin ja vetävänsä koko alton mukanaan... Laittaa panostamaan harjoitteluun uudella tavalla.

Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt, on se että eilen oli kauden ensimmäinen konsertti. Edellä mainituista syistä jännitin sitä enemmän kuin mitään kuorokonserttia koskaan ikinä. Lisäksi useampi kuin yksi kappale meni täysin penkin alle vielä kenraaliharjoituksissa. Itse show meni kuitenkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja penkissä istuneet opiskelukaverit hehkuttivat meitä keikan jälkeen hyvinkin estottomasti. Ohjelma oli mukavan monipuolinen; laulettiin englanniksi, saksaksi, islanniksi, ranskaksi, filippiiniksi, venäjäksi ja japaniksi. Oli gospelia, Schubertia ja kansanlaulua, mukaanlukien Kalinka, joka nyt ei ehkä ihan pärjännyt Leningrad Cowboysin versiolle mutta oli varsin viihdyttävä, ainakin laulajan näkökulmasta.

Keikan jälkeen oli luonnollisesti jatkot paikallisessa ravintolassa. Ruokaa ja punaviiniä kului, ja pääsin kokeilemaan koko joukkoa islanninkielisiä juomalauluja. Ei voi kuin ihailla näitä naisia, jotka panostavat kuoroiluun täysillä kaikesta muusta elämästään huolimatta (Länsivuonojen naiset tuntuvat lisääntyvän kuin kanit, ja tekevän vielä uraakin siinä sivussa) ja pitävät samalla hervottoman hauskaa. Kuoronjohtaja on tapaus sinänsä (ne tuntuvat yleensä olevan), kompakti pakkaus käsittämätöntä energiaa ja luovaa hulluutta. VNK:n voittanutta ei ehkä löydy, mutta minulla on ehdottomasti vuodeksi hyvä korvike. Keväällä sitten vuorossa vanha tuttu Vivaldin Gloria.

Rajoja kokeilemassa

Tullessani Islantiin päätin lopettaa pumpulissa elämisen, ja kokeilla uusia ja jännittäviä juttuja. Kun sitten kuulin täällä pidettävästä laitesukelluskurssista, ilmoittauduin suoraa päätä. Kokemus oli hyvinkin mielenkiintoinen ja opettava, mutta jossakin määrin eri tavalla kuin odotin.

Kurssi aloitettiin itseopiskelulla kera oppikirjan ja hyvin amerikkalaistyylisen opetusvideon. (“Sukeltajana sinulla on hauskempaa kuin muilla, ja tapaat isotissisiä tyttöjä bikineissä. Näin kiinnität tankin kelluntaliiviin.”) Varsinainen kurssi oli tarkoitus pitää loppuviikosta viime viikolla, mutta viikonlopuksi luvattiin huonoa säätä, joten sukelluksia jouduttiin aikaistamaan. Tämä teki hyvinkin pahaa joidenkin esseenkirjoitusaikatauluille.

Ensimmäiseksi pidettin teoriatunti, jolla käytiin läpi tärkeimmät säännöt (‘älä ikinä pidätä hengitystä, tai keuhkosi räjähtävät’) ja testattiin olimmeko oppineet teorian riittävän hyvin. Kurssille osallistui viisi meikäläistä ja yksi paikallinen. Päätoiminen opettajamme oli varsin mainio persoona, Reykjavikissa asuva ja työskentelevä irlantilainen meriarkeologi, jota opin viikon aikana arvostamaan hyvinkin paljon. Näimme teoriatunnilla myös eeppisiä valokuvia ja videon Reykjavikissa olevasta jäätikköjärvestä, jonka sanotaan olevan yksi maailman parhaista sukelluskohteista.

Uima-allasharjoitussessio oli tarkoitus pitää tiistaina, mutta paikalliseen uimahalliin päästyämme kävi ilmi että siellä olivat hukanneet kurssin ajanvarauksen (mikään ei kuulosta niin mainiolta kuin turhautunut irlantilainen). Saimme sitten uuden ajanvarauksen torstaiaamuksi.

Uima-altaalla oli hauskaa. Kokeiltiin laitteistoa ja harjoiteltiin juttuja joita tehdä jos jokin menee pieleen, alkaen veden tyhjentämisestä maskista ja päättyen ilman tarjoamiseen kaverille, jonka tankki tyhjenee kesken sukeltamisen. Veden alla hengittäminen ensimmäistä kertaa oli varsin unohtumaton kokemus. Ja minulle piilolinssienkäyttäjänä myös veden alla näkeminen. Kävi kuitenkin ilmi että minä en osaa hengittää vetämättä vettä nenään, joten maskintyhjennysharjoitus vaati hiukan ylimääräistä treeniä ennen kuin sujui hyväksyttävästi. Lopputreeneistä tankeista alkoi loppua ilma, joten jouduimme kierrättämään niitä keskenämme. Tämä johti harjoituksen venähtämiseen, ja loppuajan jouduimme jakamaan altaan koululaisluokan kanssa. Lapsilla oli luvattoman hauskaa meitä seuratessaan.

Uima-allassession jälkeen olin ratketa innosta ja valmis syöksymään mereen saman tien. Koska lauantaiksi oli luvattu myrskyä, sovittiin vuonosukellukset perjantaiksi ja sunnuntaiksi. Jostakin syystä ahtaanpaikankammoni, inhoni kylmää vettä kohtaan ja geneerinen kuolemanpelko palasivat kuitenkin kaikki yhtäaikaa kesälomalta torstai-iltana, ja perjantaiaamuna heräsin varmana siitä että kuolen.

Ensimmäiset merisukellukset eivät siis menneet putkeen. Pelkkä sukeltelu sujui kyllä, ihailin innoissani merisiilejä ja -tähtiä kirkkaassa vedessä. Jääkylmän (n. +6°C) veden kohmettamana, minimalistisessa näkyvyydessä ja tuskallisen tietoisena siitä että vapaasti saatavilla oleva ilma oli metrien päässä yläpuolellani, unohdin autuaasti yksinkertaisimmatkin asiat mitä altaalla oli harjoiteltu. Lopulta tulin lähetetyksi rannalle lämmittelemään.

Loppukurssista ei jäänyt paljoa kirjoitettavaa kotiin. Perjantain session jälkeen vielä keskusteltiin vetäjän kanssa ja sovittiin että kokeilisin vielä sunnuntaina välttämättömimpiä harjoituksia, ja yrittäisin saada lisenssin ohjaajan valvonnassa sukeltamiseen (kun kurssin tarkoituksena oli saada lisenssi itsenäiseen sukeltamiseen avovedessä). Sunnuntaina heräsin kuitenkin lievästi flunssaisena, ja heitin sovinnolla hanskat tiskiin. Lauantain myrsky oli mennyt ohi, mutta sää oli edelleen hyytävän kylmä, eikä veteen meno olisi voinut houkutella vähempää. Lähdin kuitenkin mukaan kurssin viimeisille sukelluksille, kuunteluoppilaaksi ja auttamaan kamojen kanssa.

Jäin siis lopulta ilman minkäänlaista lisenssiä. Se mitä sain aikaan - läpäisty teoriakoe ja allassessio - ovat voimassa vuoden, joten minulla olisi vielä mahdollisuus jatkaa kurssia. Tällä hetkellä en ole kuitenkaan varma että minusta on siihen, ainakaan Islannissa. Lämpimämmässä vedessä saattaisi onnistuakin, mutta tuskin löydän sellaista seuraavan vuoden aikana.

Kokemus oli kuitenkin ainutlaatuinen, ja sinänsä sen arvoinen. Jos en oppinutkaan sukeltamaan, opin taas jotakin uutta itsestäni. Kun saman viikon aikana sekä joutuu valovuosien päähän omalta mukavuusalueeltaan että epäonnistuu jossakin tämän kokoluokan (ja hintaluokan) projektissa, siinä on jonkin verran sulattelemista. Jouduin myös toteamaan että minusta ei ehkä tule extreme-urheilijaa vaikka kuinka haluaisin. Olen kuitenkin päässyt hengittämään veden alla, katsomaan meritähteä silmiin (jos sillä olisi ollut sellaiset) ja kokeillut rajojani, mikä kuuleman mukaan on jotakin mitä ihmisen pitäisi tehdä aina silloin tällöin. Olen viime vuosien aikana liikkunut sen verran paljon roolipelaajien parissa, että olen oppinut arvostamaan asioita sen mukaan kuinka paljon niistä saa kokemuspisteitä. Tämän viikon pisteillä uskoisin nousseeni jo seuraavalle levelille elämässä.