CMM Esittää: Ninjalampaan Kosto ja Kadonneen Professorin Metsästys

Ensimmäinen kurssi onnellisesti takana. Seuraavana vuorossa "Society and Natural Resources", vähän siis sosiologisempaa otetta, eli minäkin saatan pysyä mukana.

Noin tunnin ajomatkan päässä täältä (teillä joilla on ajettava hyvin hitaasti) on vuorien ja meren välissä suurehko laakso, jossa on aikanaan asunut viitisenkymmentä ihmistä. Tätä nykyä siellä kuitenkin asuu vakituisesti vain yksi nainen, tämän kaksitoistavuotias poika ja kaksisataa lammasta. Ilmeisesti yliopiston johtaja tuntee kyseisen naisen jo pidemmältä ajalta, ja tavaksi on tullut että CMM-opiskelijat käyvät porukalla auttamassa lampaiden hoidossa silloin kun tarvetta on.

Viime viikonloppuna oli sitten se hetki, kun lampaat piti kerätä kokoon laaksosta ja kukkuloilta karitsoiden erottelua varten. Sinne matkasimme siis, sekä uudet opiskelijat että vanhoista ne jotka vielä Islannissa vaikuttavat. Lisäksi paikalle saapui muutamia edellämainittujen puoliskoita, pari paikallista lammasfarmaria ja naisen aikuinen tytär perheineen.

Voin sanoa, että lampaiden paimennus on huomattavan rankkaa puuhaa. Laakson maasto ei ollut mitenkään optimaalista. Suurin osa siitä oli erittäin epätasaista, ja niin korkean heinän peitossa että oli mahdotonta tietää putoaisiko seuraavalla askeleella säärenmitan verran alemmas, vai joutuisiko kenties ponnistamaan ylöspäin. Ja muutaman metrin välein oli oja, parhaimmillaan niin syvä että ensin piti kiivetä törmää alas, sitten hypätä varsinaisen veden yli (tai hätätapauksessa kahlata) ja sitten kiivetä vastapäistä törmää ylös. Kaikki tämä piti tehdä niin että pysyi samassa linjassa muiden kanssa, jotka liikkuivat kukin omanlaisessaan maastossa. Jotkut suossa, jotkut korkealla irtokivien peittämillä kukkulanrinteillä. Ja sama edestakaisin aina kun lampaat onnistuivat karkaamaan linjan läpi takaisin päin.

Lauantai-iltapäivällä hätisteltiin ensimmäisiä lampaita lampolaan, kun eräs uuhi päätti esitellä ninjakykyjään. Ryhmän muut lampaat olivat suhteellisen kiltisti menossa ovelle päin, mutta tämä kyseinen yksilö teki täyskäännöksen, hyppäsi takanaan seisovien tyttöjen kasvojen korkeudelle ja potkaisi villisti kaikilla jaloillaan eri suuntiin. Tytöt tietysti väistivät, ja lammas kirmasi takaisin niitylle josta se oli haettava takaisin. Mikä oli huomattavan vaikeaa, kun kaikki nauroivat hysteerisesti.

Päivätyön jälkeen kaikki olivat kuolemanväsyneitä, mutta sittenkin päädyttiin istumaan pihaan pystytetyllä leirinuotiolla ja juomaan viiniä seuraavan vuorokauden puolelle. Taas puhuttiin EU:sta, valaanpyynnistä ja muista elämää suuremmista asioista. Jollain ilveellä päästiin kuitenkin taas sunnuntaiaamuna ylös jatkamaan ravaamista.

Sunnuntaina keräiltiin viimeiset lampaat hankalimmista paikoista ja eroteltiin teuraaksi lähteviä karitsoja muusta laumasta. Asiaan kuului muutamia varsin vaikuttavia lampaantaklausliikkeitä, myös opiskelijoilta. Meillä oli koko viikonlopun apunamme myös yksi lammaskoira, jonka tyylipuhdas työskentely herätti kaksijalkaisissa työtovereissa laajaa ihailua.

Kun päivätyö oli tehty, herättiin siihen ikävään tosiasiaan että yliopiston johtaja (mahtava tyyppi ja erittäin suosittu) oli nähty viimeksi joskus päivemmällä, kukkulan korkeimmalla kohdalla erittäin vaikeassa maastossa. Kyseisen ihmisen tiedetään mielellään harhailevan yksinään kukkuloille, mutta tällä kertaa hän ei ollut ilmoittanut kenellekään mitään, ja Länsivuonojen syksyssä pimeä tulee nopeasti. Lisäksi hän ei ole suoranaisesti maailman käytännöllisin ihminen.

Kaksi ihmistä lähti välittömästi autoilla ajelemaan laakson läpi kulkevaa tietä ja tähyilemään kiikareilla kukkulanrinteitä. He palasivat kuitenkin tyhjin käsin. Yksi paimennusporukan jäsenistä on paikallisen pelastustiimin vapaaehtoinen, ja hän päätti yrittää vielä kerran, jonka jälkeen kutsuttaisiin viranomaiset hätiin. Pakattiin siis yksi jeeppi täyteen ihmisiä - allekirjoittanut mukaan lukien - ja lähdettiin uudestaan. Onneksi ei kovin usein joudu kokemaan niin haudanvakavaa tunnelmaa kuin silloin, kun jeeppi kaartoi tilan pihasta odottamaan jääneiden tuijottaessa synkkinä perään.

Emme ehtineet kiikaroida kovinkaan kauaa, kun eräs paimennukseen osallistunut isäntä ajeli tietä pitkin vastaan etsinnän kohde kyydissään. Kävi ilmi että arvoisa johtajamme oli kukkuloilla kiipeillessään nähnyt alhaalle jätetyn auton, jota oli luullut omakseen, ja lähtenyt hakemaan sitä. Me kun olimme edellisenä iltana jättäneet hänen autonsa kauemmas joen varteen. Kuultuaan että olimme viittä vaille hälyttäneet etsintäpartion, hän oli ensin hyvin hämmästynyt, sen jälkeen hyvin nolo.

Palasimme farmille, jossa koettiin helpottuneita ja lievästi moittivia jälleennäkemisiä, jonka jälkeen pakkailtiin tavarat autoihin ja lähdettiin paluumatkalle kohti Isafjorduria. Loppuiltaan kuului syvää väsymystä ja ankaraa pyykkäystä. Tänään uuden kurssin aloitusluennolla on nähty lihassärkyisiä ja savulta tuoksuvia ihmisiä.

Seuraavaa farmimatkaa odotellessa,

-Vilma

Lisää kuvia

Koska kuvien lätkiminen blogiin tekstin sekaan on vaivalloista ja hidastaa sivujen latautumista, laitoin Flickriin samat kuvat jotka löytyvät Facebookista. Toisin sanoen, epäsäännöllisesti päivittyvä kuvakollaasi löytyy allaolevasta linkistä.

http://www.flickr.com/photos/53960165@N07/sets/72157624836236827/

-Vilma

Ensivaikutelmia ja muita ajatuksia

Suomessa en olisi odottanut löytäväni kuollutta haita makaamasta asvaltilla yliopiston takana. Täällä sekin ilmeisesti kuuluu normipäivään.

Kadulla makaava hai on itseasiassa surullisen hyvä esimerkki islantilaisesta jätteidenkäsittelystä. Kierrätys on täkäläisille varsin vieras juttu. Pulloja ja tölkkejä kerätään, mutta kaikki muu poltetaan lämmikkeeksi. Länsivuonoilta kun ei juuri geotermistä energiaa löydy. Lisäksi kaikki mahdolliset jätevedet lasketaan suoraan mereen, ja niemen kärjessä on heti museoalueen takana tehdasalueiden yhteinen, vähemmän esteettinen kaatopaikka. Opiskelumotivaatiota kohottava näky.

Toista kouluviikkoa mennään, ja ainakin toistaiseksi olen ihan liekeissä. On ihan uutta että luennoilla puhutaan elävästä elämästä. Meille on ensimmäisestä päivästä alkaen opetettu sivuaineena poliitikkojen manipulointia. Pari ihan hyvää keskusteluakin on jo saatu aikaan, keskustelu ihmispopulaation mahdollisesta rajoittamisen tarpeesta ja sen toteuttamisen metodeista tosin oli lähteä hiukan lapasesta.

Me olemme varsin mielenkiintoinen kokoonpano. 25:stä kahdeksan on Kanadasta, kolme USA:sta ja loput ainakin Suomesta, Israelista, Kamerunista, Saksasta, Latviasta, Liettuasta, Englannista ja Hongongista. Miespuoleisia on 12 ja naispuoleisia 13, mikä on poikkeuksellista Islannissa, jossa 80% yliopisto-opiskelijoista on naisia. Enemmistö on kahdenkympin puolivälistä, mutta muutama yli nelikymppinenkin löytyy. Kaksi on naimisissa, toisen perheeseen kuuluu myös pari lasta.

Meidän ainut englantilaisemme ja yksi kanadalaisista ovat, no, suunnilleen saman kokoisia ja molemmilla on samantyylinen tukka ja parta. Tämä riittää siihen, että osa ihmisistä sekoittaa heidät keskenään. Siihen pisteeseen asti, että kun kyseinen kandalainen alkoi viime viikolla seurustella yliopiston saksalaisen harjoittelijan kanssa, suurin osa opettajista oli siinä uskossa että kyseessä oli tämä englantilainen. Mitään suurempaa kriisiä ei asiasta tiettävästi päässyt syntymään, mutta koska englantilaisella on identtinen kaksoisveli, otti hän asian lievästi hajoittavana. “Mihin mun pitää mennä että mua ei koko ajan sekoiteta johonkuhun toiseen?”

On virkistävää olla taas tosissaan vihreiden ihmisten keskellä. Tästä porukasta löytyy kunnon taisteluhenkeä, aina Greenpeace-vivahteisiin asti. Mulla oli Suomessakin joskus sellaisia kavereita, mutta sitten ne kaikki kyynistyivät ja alkoivat äänestää Kokoomusta.
Aktivismista puheenollen, 350.org.

Vaikka tämä on pieni, vuonojen keskelle suljettu kaupunki, jonka voisi kuvitella alkavan ahdistaa (ja talven pimeyden keskellä varmaan vielä alkaakin), täällä on jollakin kieroutuneella tavalla paljon vapaampi olo. Vaikka asukkaita on vain se neljä tuhatta, aktiviteetteja on kuitenkin joka lähtöön, ja koska kaikki on niin lähellä ja helposti saatavilla, elämää ei juurikaan tarvitse suunnitella etukäteen. Jos iltapäivällä tulee sellainen olo että tahtoo tehdä jotakin, voi kävellä pari korttelia ja olla jossakin, missä voi tehdä jotakin. Ja jos ihmisten naamat alkavat ahdistaa, voi aina kiivetä vuoren rinnettä vähän ylöspäin tai laskuveden aikaan aallonmurtajan taakse, ja huomata olevansa täysin yksin ja rauhassa itsensä kanssa.

Saa nähdä kauanko alkuhype kestää. Katsellaan miten tämä tästä kehittyy.

-Vilma